Varpun ja Kelmin päiväkirja

[Julia]

Rövardotter

4-vuotias gotlanninrusstamma
asuu aitan karsinassa 2

Oon nelivuotias, oppimaan innokas, sain nimen hauskimman Varpu.
On paljon tehtävää, uutta ja tärkeää, puuhailee touhuissaan Varpu.
Maailma muuttuu, niin minäkin! Oppaaksi omistajani värväsin.
Vaikea varttua, pukkeja potkuja, muistaa myös iloita Varpu.
Varpu, Varpu, oon Varpu.. Hei vain!

om. Julia

Glittrande Kryptonit SWE

5-vuotias gotlanninrussruuna
asuu aitan karsinassa 1

Tässä tulee hirmuinen Kelmi, on mulla aitassa selli
ja siellä mä asustelen ja sieltä mä sulle irvistelen.
Mä tarhassa hiiviskelen, ja lapsia säikyttelen
ja se on vasta mukavaa, kun kaikkia pelottaa!

om. Julia

[Julia]

keskiviikko 10.6.2015

Purin autostani Varpun varustelastia, jonka olin eilen jättänyt tarkoitusella tekemättä. Olimme perillä tamman kanssa niin myöhään eilenillalla, että päästin vauvelin suorinta tietä uuteen karsinaansa rauhoittumaan jännittävän päivän jälkeen. Enemmänkin Varpu taisi olla paniikissa traileriin menemisestä ja sieltä tulemisesta, joka oli poninpässin ainoa pelko.

Tallissa oli jo monta täyttä karsinaa, ja sieltä autioon aittaan poiketessani en kuullut kuin yksinäisen hörähdyksen kaltereiden välistä.
"Voi sinua, täällä joudut asumaan vähän aikaa yksin", lässytin ja avasin karsinanoven sepposen selälleen. Tamma oli enemmänkin kuin helpottunut nähdessään minut ja hamusi kaikki taskuni läpi, olisinko tuonut jo valmiiksi pyylevälle ponille jotakin herkkuja. Nappasin kuitenkin tamman riimusta kiinni ja johdatin sen karsinan vastakkaisesta ovesta tarhaan. Sidoin kulomustan suloisuuden aitaan kiinni ja avasin mukanani kulkeneen harjapakin. Varpulla oli vielä paljon matkaa kesäkarvaan, joten aloitin tamman puunaamisen kumisualla ja hikiviilalla, joilla ylimääräinen pohjavilla kyllä sai kyytiä.
Varpu nuokkui paikallaan minun paijatessa sitä läpikotaisin, eikä kyllä valittanut palvelusta!
"Ihana rääpäle! Toiko se nyt on?" Inna huusi jo kaukaa, rientäen juoksujalkaa rapsuttelemaan auringossa kiiltävää karvapalleroani.
"Joo! Eiks oo söpö?" Hymyilin ja nakkasin harjat pakkiin, kopistellen sähköiset käsiini tarttuneet karvat pois.
"On, muttei varmaan Petran mielestä", brunette nauroi ja nyökkäsin.
"Ei tää silti voita mun lemppariponia", hän jatkoi. Minun lisäkseni Inna taisi olla ainoa, joka piti russruunaani yhtenä maailman parhaimmista poneista, joka muiden mielestä söi sormetkin kädestä. Heh..
"Mutta kato noita silmiä. Ja toi turpapilkku!" Sanoin ja häpelöin Varpun turpaa, venytellen sen roikkuvaa alahuulta. Tamma oli niin lössykkä, ettei paljon välittänyt vaikka kuinka sitä kiusasin.
"Suloinen se ainakin on", Inna lopulta totesi ja sanoi lähtevänsä paijaamaan omaa suloisuuttaan. Minä sen sijaan irroittelin oman rääpäleeni aidasta ja jätin sen tarhailemaan aurinkoiseen säähän.

Täytin ajankulukseni Varpulle vesiastiat piripintaan karsinaan ja tarhaan säiliöstä, jonka jälkeen käteni olivat kuin makaroonia. Hädin tuskin sain kaikkia tamman tavaroita nosteltua ajatelluille paikoille, joten jätin ne suosiolla lähemmäksi maankamaraa. Loimen tyrkkäsin karsinan eteen mahdollista sadekuuroa varten, jotta se olisi nopea kiskaista tammalle päälle.
Nuorikon viettäessä epävirallista kesälomaansa, ei minulla oikein ollut enää muuta tehtävää, joten päätin lähtä kurkkaamaan toista huliviliponiani Vaahterapolkuun.

//Homopaska omistaja toivottaa teidätkin tervetulleeksi porukkaan! Ihana ponitus tuo Varpu kyllä on jajajajajajajajaja.. kirjotat hyvin! :P

[Julia]

tiistai 16.6.2015

Olin saanut vihaista viestinpätkää puhelimeeni siitä, että Varpu olisi muka alkanut isottelemaan tallityöntekijöille ja oli kuulemma karannut vielä tarhastakin! Vihasta kihisten painelin tallille pitkän piiskan ja ratsastusvyön kanssa.
Ulkona tuuli kohtuullisen raivokkaasti mutta en antanut sen estää, vaan painelin suorinta tietä tuulitukkani luokse. Varpu mulkoili minua tarhan perimmäisestä nurkasta ja lähti hitaasti lapumaan kohti toista nurkkaa.
"Kuules nuori neiti! Tämä pelihän ei muuten vetele", varoitin kulahtanutta mustaa poninperkelettä ja painelin tamman mukana, saaden nopeiden refleksieni ansiosta russin miltei heti kiinni. Eihän Varpun sitten auttanut muuta kun laahustaa perässä erittäin nöyränä. Hah, Julia 1 - Varpu 0.

Harjasin ruskean karvapeitteen hiljaisessa aitassa, Varpun nuokkuessa nätisti paikallaan, pientä takajalkaansa lepuuttaen. Vaan eipä tiennyt mikä sitä odotti...
Heti heittäessäni ponin pieneen selkään kulahtaneen vihreän huovan sekä ikivanhan ratsastusvyön, ryhdistyi tamman asento silmänräpäyksessä.
"Juujuu, tänään tehdään vähän töitä niin ei sitten tee mieli riehua", lässytin ja tungin tummanruskeiden suitsien kuolainta hanttiin panevan Varpun suuhun miltei väkisin.
Kutiteltuani ikeniä sain vihdoin vetää kuolaisen sormeni pois välistä ja kuolain upposi kuin upposikin hammaslomaan. Tumman tamman ilmeestä näki, että se esitti hyvinkin väsynyttä, haukotellen ja jumittuen paikalleen kun yritin taluttaa sitä tallista ulos. Perhanan poni!

Pistin aluksi laiskistuneen Varpun kiertämään rinkiä ympärilleni liinan varassa, mutta eihän siitä meinannut tulla sitten yhtikäs mitään.. Poni kiemurteli ja laahusti kuin mikäkin elämänhalunsa menettänyt tuntiponi. Onneksi olin varautunut ottamaan piiskan mukaan, sillä sen nähdessään Varpu kyllä suoranaisesti hyppäsi eteenpäin ja kävelikin nyt kuin oikea hevonen.
Ravuutin tammaa muutaman kierroksen molempiin suuntiin lämmittelyksi. Vasempaan kierrokseen Varpu oli toista puolta jäykempi, joten raipalla hain tammalle reippaamman tahdin verryttämään lapaansa auki. Laukka taas näytti niin hirveältä keinuhevosmeiningiltä että käskin ääniavuin tammaa jarruttamaan.
"Kyllä, minähän tulen selkään ja sinä pysyt paikallasi", mutisin ponin paetessa altani taukoamatta. Kertaalleen sain itseni selkään niin, että tamman pyöriessä keikautin itseni näppärästi istuma-asentoon. Annoin nuorikolle heti avut raviin ohjat käteen kerättyäni ja puristin sisäpohkeen tiukasti kylkeen, sekä otin napakan otteen ulko-ohjasta. Varpu pääsi muutaman kerran karkaamaan avuilta ja kiemurteli jo pitkälläkin sisäuralla, kunnes sain sen takaisin sisään taivuttamalla. Onnekseni ponin askeleet olivat ravissakin pehmeitä, joten pystyin istumaan selässä vaikka väärinpäin heilumatta puolelta toiselle.

Ravi tuntui selkään jo tosi letkeältä, joten jarrutin tamman käyntiin laukannostoa varten. Varpu ei aluksi muka tajunnut, mitä tarkoitin, mutta ääniavuin se muisti että oli olemassa vielä yksi, reippaampi askellaji! Laukka tuntui oikeaan kierrokseen tosi jäykältä, joten tein paljon isoja ympyröitä, joilla tamman kiemurtelusta en viitsinyt välittää. Ei se osannut vielä keskittyä niin moneen asiaan..
Vasen kierros oli yhtä pahan tuntoinen, joten annoin Varpun laukata mahdollisimman reippaasti eteenpäin. Pikkuhiljaa jumit lavasta alkoivat hellittää, jonka tunsi tamman pyöristyneestä niskasta.
"Hieeno tyttö", sanoin ja silitin hikeentyvää kaulavillaa, jarruttaen samalla istunnalla tamman kävelemään pitkin ohjin.

"Nyt on ponia rääkätty kentällä, että jos se vielä kertaalleen uhittelee niin juoskaa perässä. Se kyllä hengästyy tosi nopeesti", nauroin Emmalle ja rapsuttelin hyvin rauhallisesti napottavaa tammaani tarhan ulkopuolelta. Emma nakkasi nuutuneelle ponilleni päiväheinät ja totesi, ettei siitä tosiaankaan ollut enää haittaa pienen rääkin jälkeen.
"Mä taidan jättää tän piiskan teille apuvälineeksi", sanoin ja asetin pitkän kouluraipan aitannurkalle. Emma nauroi ja sanoi sen ehkä tulevan vielä tarpeeseen..

[Julia]

keskiviikko 24.6.2015

Sateen hellittäessä hetkeksi päätin, että tänään oli aika treenata vähän tuleviin kisoihin. Olin soittanut Innan avukseni katsomaan menoa ja nainen ajoikin meidät yllättävän myöntyvin mielin Rinnsteiniin. Nainen ei malttanut lopettaa koko matkan aikana jauhamistaan hänen uskomattomista valmentajantaidoistaan, joilla hän saisi minut ja Kelmit kouluratojen huipulle. Hän silti ihmetteli minun ihmeellistä pussia, joka sisälsi puukepin sekä puisia renkaita, että mihin ihmeeseen niitä oikein tarvitsin.
"Eempä mihinkään.."
Tallilla käskytin brunettia kuin halvintakin hu- orjaa, mutta ei Innaa näyttänyt haittaavan, vaan hän pyöri innoissaan Kelmin ympärillä, puunaten sen minulle "koulutreeniä" varten.
"Laitetaan samalla toi Varpukin valmiiksi", sanoin ja aloin harjata kulomustaa tammaa, joka päinvastaisesti riekkuvasta Kelmistä nuokkui vain paikallaan. Inna oli melkein varustanut jo Kelmin, joten nakkasin Varpulle reippaasti vain suitset naamariin ja ratsastusvyön selkään.
"Mut siis niistä kisoista.." sanoin ja irroitin Kelmin aidasta, viittoen Innalle ottamaan toisenkin ponin mukaan samantien.

"Siis sä osallistuit mihin?" Inna kysyi taluttaessaan toista, tummempaa poniani kentälle.
"No gymkhanakisoihin! Sellasta pelleilyä ponien selässä, kierrellään keppejä ja noukitaan renkaita", selitin käsilläni ja parkkeerasin Kelmin napottamaan kaartoon. Kiristin ponilta satulavyön ja hyppäsin selkään, samalla kun Inna iski toiveideni mukaisesti tolppia kentälle pienin välimatkoin.
"Anna mun kaikki kestää.." Brunette huokaisi ja kävelytti Varpua toisessa päädyssä kun verryttelin Kelmin ravissa letkeäksi reipasta pujottelua varten. Kelmi pisteli heti aluksi vastaan ja yritti heitellä minua selästään.
"Hyvin menee!" Inna nauroi ja minä vain osoittelin häntä keskarilla, samalla kun piiskasin poniani raipalla takapuolelle.

Ruunan kanssa päästiin siihen tulokseen, että pukittelua piti karsia ja vauhtia lisätä vielä kahta kauheammin. Muutaman kerran meinasin ohjata Kelmin myös tolppaan, mutta pistetään nyt sekin ponin pitkän etuharjan piikkiin..
"Jos Kelmin kanssa meni jo noin huonosti niin entäs sitten Varpun", Inna manasi ja kaappasi lemppariponinsa heti minun laskeuduttua alas sen leveästä selästä. Pienen pyörimishetken jälkeen pääsin Varpun kyytiin ja Inna nosteli pieniä renkaita tolppien päähän. Varpua piti lämmitellä koitokseen hieman pidempään, sillä sen kiemurtelusta ei aluksi meinannut tulla loppua. Ohjat kunnolla käteen kerättyäni ohjasin tamman linjalle ja yritin osua renkaisiin kädessä olevalla puukepilläni.
"Ethän sä edes yllä niihin", nainen huusi minulle ja kirosin mielessäni. Ei me nyt niiiiin pieni ratsukko voitu olla!
Kokeilin uudestaan ja uudestaan, mutta lopullinen saldoni saaduista renkaista oli vaivainen yksi. Varpuakin alkoi jo moinen touhu kyllästyttää, jonka seurauksena se kiemurteli altani ihan omiin suuntiinsa ohjasapujen hävittyä.
"Tais olla treenit tältä päivältä tässä", sanoin epätoivoisesti Innalle, joka vain naurahti ja alkoi saivartelemaan siitä, kuinka voitto olisi jo ovella, varsinkin Kelmin kanssa. Jepjep..

[Julia]

perjantai 26.6.2015

"Käännytään jo takasin, kato nyt noita sadepilviä", Inna kihisi ison suomenhevosensa selästä ja pidätti sen ravista käyntiin. Jarrutin oman kirppusirkukseni suoraan isomman kylmäverisen persuukseen ja huokaisin syvään. Kerrankin kun sain maastoseuraa, niin ei edes kunnon lenkkiä voida käydä!
"Älä nyt hätäile, oikastaan vaikka jos alkaa satamaan", huikkasin Innalle ohittaessani tämän ennen jyrkkää alamäkeä. Sepillä oli tapana juosta mäet alas, joten Kelmin kanssa vähän jarruttelimme reippaan suokin menoa. Käännyin mäestä seuraavaksi oikealle laukkasuoralle, ja paiskasin pohkeet nollasta sataan hetkessä kiihtyvän ponin kylkiin.
"Ota kiinni jos saat!" Kiljaisin perään ja jätin isomman ratsukon nielemään pölyä. Tosin minun raipaniskut ja jalustimille nousemiset eivät kannattaneet enää puolen minuutin jälkeen, sillä Inna saavutti meidät hetkessä, näyttäen minulle kieltä ja kaahaten meistä ohi. Kelmi ei pysynyt matkassa vaikka kuinka yritti pienistä jaloistaan pinkoa, joka sai minut vain nauramaan rassukalle. Ruuna puuskutti jo niin äänekkäästi, että jarruttelin sen ravin kautta käyntiin. Pirun nopeasti hyytyvä ferrari kyllä.. Inna jarrutteli omaa herraansa kauempana, joka näytti tahtovan lähteä vielä uudelle spurtille.
"Joojoo uskotaan, oottakaa nyt vähän niin lähetään tolta polulta tallille", nauroin ja lähdin etunenässä kulkemaan pientä pientaretta ylös.

Matkaamme oli jäljellä enää ihan muutama metri tallipihaan, kun sade saavutti meidät. Taivas oikeastaan repesi kaatosateeseen, ihan kuin joku olisi sankosta niskaamme vettä kaatanut.
"No, onneks oli hyvä ajoitus", Inna sanoi ja kiirehti sateessa tummuvan suokkinsa kanssa reippaasti tallin lämpöön. Kelmiä ei olisi himputtiakaan voinut yksi sadekuuro haitata, jonka vuoksi se jumittikin matkallamme aittaan niin monta kertaa, että olin tallissa kuin uitettu koira. Puhumattakaan uudesta satulasta! Heitin ruunalta nopeasti varusteet pois karsinassa, ja se pakenikin nopeasti toisten russien seuraan tarhaan nauttimaan kylmästä kylvystä. En olisi uskonutkaan, että Kelmi hurmaisi kaksi ponineitokaista rinnalleen. Nyt russikopla oli aivan erottamaton..
Koska tarkoituksenani oli lähteä samalla kyydillä kotia kuin Inna, kipaisin satulahuoneeseen tarkistamaan, kuinka moni tallilaisista oli sokerista. Parhaillaan Mila oli vaihtamassa litimärkiä kamppeitaan kuiviin taukohuoneessa ja pyyhkäisi märän lettinsä pois silmiltä tervehtiäkseen minua.
"Oh lalaa, Mila puolialastomana!" Huusin ja sain naiselta vastaukseksi vain silmienpyöräytyksen, sillä hänen täytyi keskittyä kiskomaan housut takaisin kinttuihinsa uuden tallityöntekijän Adamin pamahtaessa paikalle.
"Ai, tekin huomasitte että siellä sataa", brunette miehenalku totesi ja sai minut vain tuhahtamaan, samalla kun vaihdoin takin hieman sadetta pitävämpään, sekä kypärän pois homehtumasta päästäni. Mies kertoi korjanneensa vähän aitaa ja saaneensa siitä melkoisen kiitoksen luontoäidiltä.
"Ei se mitään, lähetäämpä hakemaan hevoset laitumelta!" Mila kiljaisi ja nappasi riimun kouraansa.

Meinasin ensiksi luistaa laidunhakureissusta, mutta kun kuulin Milankin taluttaen kahta hevosta melkein puoliksi raahautuen perässä, päätin lähtä nauramaan naisen toilailulle avuksi hakemaan hevosia sisälle suojaan ukkoselta. Ei ollut kaukana, etten olisi saanut turpaan Reniltä laitumen portilla ja jäädä Riian riehakkaan laukkapiruetin alle, mutta sain napattua lopulta turvallisesti riimuihin tutut ja turvalliset Vaahterapolun entiset tuntihevoset, Brendan ja Meridan. Tammat tosin kyllä juoksivat kilpaa riimuissa talliin, kun kuulivat ukkosen jyrähtelevän äänekkäästi taivaalla. Onneksi matka oli lyhyt ja Adam ilmoittikin, että kaikki hevoset olivat nyt sisällä ja säästyin uudelta sydänkohtaukselta, jonka oli kaksi minuuttia sitten aiheuttanut pystyyn hyppäävä pilkkuponi ja kameran salaman tavoin välähtävä taivas.
"Huh, en ois jaksanutkaan hakea enempää", nauroin ja meinasin melkein törmätä vastaan kävelevään Emmaan, jota ensin luulin naisen serkuksi, Innaksi.
"Herranen aika kun te ootte märkiä", nainen kauhisteli, tullessaan ilmeisesti piilostaan lämpimästä vintistä. Hän passitti Adamin hakemaan Tuukalta vaihtovaatteita, sillävälin kun saimme Milan kanssa hörppiä sumpit odotellessamme tämän päivän kuskiamme, Innaa.

[Julia]

tiistai 14.7.2015

Kisat alkoivat lähestyä ja Varpu tuskin oli oppinut käyttäytymään traikussa sitten ollenkaan. Tamman lastaamisesta en todellakaan selvinnyt yksin, mutta apukäteni Inna sanoi suunnittelevansa jotain poikaystävänsä Juuson kanssa.. Onneksi tuurini oli yhtä huono toisella yrittämällä, sillä Mila oli kiireinen oman ratsastuskoulunsa kanssa. Piru vieköön! Lainasin kuitenkin traikun Vaahterapolun pihasta ja lähdin sitten totuttamaan pikkutammaa traikkuun vaikkapa yksin.
Parkkeerasin autoni ja kopin tallipihan reunaan, josta russit oli helppo pistää kyytiin. Kaikki kolme näyttivät paistattelevan auringossa ilman huolen häivää. Hyppäsin kuitenkin aidan yli ja kaappasin Kelmin heti riimuun, jonka seurauksena ruunan päivä oli varmasti pilalla.

"Noniin, alappas tulla", mutisin ja yritin raahata punertavaa ruunaani autoon. Se kuitenkin seisahtui rampille ja nyökytteli vain päätään, eikä kyllä tehnyt elettäkään sen eteen, että olisi mihinkään suuntaan liikahtanut. Yleensä Kelmi näytti esimerkillisesti mallia muille minun rätkiessä se raipan kanssa sisään, mutta tänään se varmasti arvasi minun olleen pahalla päällä jo valmiiksi. Pahus!
"Mihinkäs te ootte lähdössä?" Miesääni kaikui tallipihalta ja kurkkasin ulos autosta, jonka seurauksena Kelmi pakitti rampilta alas.
"Perkuleen poni! Ajattelin harjotella lastausta Varpun kanssa, mutta edes tää apulainen ei suostu tulemaan kyytiin", kihisin ja Adam naurahti, nyökytteli ja taputti samalla kiukkuponin pyöräkkää takapuolta.
"Tarviitko kenties apua?" Hän kysyi ja hetken pyörittelin päätäni, mutta myönnettäköön, en saisi tällä menolla poneja ikinä edes pois Rinnsteinin mailta.
"Kaipa se olisi tarpeen", myönnyin ja iskin Kelmin narun miehen käteen.

Vaikka kuinka Kelmi kiemurteli matkalla koppiin, Adam sai vedettyä sen pelkällä käsivoimallaan sisälle autoon, ja iskinkin salamannopeasti takapuomin kiinni.
"Siellä on ja pysyy!" Huudahdin iloisena, lähtien hakemaan seuraavaa potilasta. Varpu näyttikin jo kaipaavan 'poikaystäväänsä', kurjista hirnahduksista päätellen.
"Ei mitään hätää, sinäkin kyllä pääset testaamaan sitä kammottavaa traileria", nauroin ja nappasin tummemman russini riimuun. Adam oli toisella puolella jo valmiina raipan kanssa, joten päätin taluttaa tamman sisään vauhdilla. Tamma kuitenkin stoppasi heti ennen ramppia ja sai nykäistyä minut mukanaan ulos pimeästä kopista. Heti uudella yrittämällä poni teki saman uudestaan, ja sai vierelläni Adamin nauramaan hiljaisesti.
"Koitappas itse!" tiuskaisin ja nakkasin narun miehen käteen. Hän otti siitä rennon otteen ja hiljalleen taikavoimillaan sai Varpun nousemaan nöyrästi traileriin. Tamma epäröi, mutta selvästi luotti Adamiin enemmän kuin minuun. Mitenköhän se senkin teki..
"Vai niin. Hyppäähän kyytiin", tuhahdin ja otin suunnakseni Vaahterapolun. Adam jaksoi vitsailla koko ajomatkan hevosenkäsittelytaidoistani, mutta lopulta sai minutkin nauramaan pienestä kiukustani huolimatta.

"Voi pirskatin poni!" Kirosin rampin avattuani, sillä poni oli työntymässä autosta väkisin ulos, päästyään etupuomista irti. Ruuna rymisteli tuttuun pihapiiriin ja ryntäsi ensimmäisenä nyhtämään vihreää nurmea.
"Ei Kelmi sen kauempaa sitten viihtynyt poissa", Stina naurahti ohimennessään, mutta pysähtyikin toljottamaan vierelläni napottavaa vierasta mieshenkilöä.
"Öö... Adam on tallityöntekijä. Siis Rinnsteinissä. Ja me tultiin vaan käymään täällä mutta Kelmi sai ittensä irti", sepitin ja palasin repimään Kelmiä irti ruohikosta. Adam tarjosi minulle auttavaa kättänsä ja pisti Kelmiin vähän vauhtia, josta poninperkele hypähti eteenpäin.
"Julia! Siinähän sä- Ai toit Kelmin mukana?" Tuttuakin tutumpi naisääni huusi yhtäkkiä lähistöltä ja sai minut hätkähtämään. No tämähän tästä vielä puuttui..
"En tuonu, ja me ollaan lähdössä. Totutetaan Varpua traileriin", mutisin Petralle, joka ikävä kyllä kerkesi huomata, etten ollutkaan Innan kanssa liikkeellä. Kiskoin Kelmiä perässäni traileriin ja poni melkein juoksi takaisin paikalleen, joten käskin Adamin pistää ponin kiinni ja nostaa rampin ylös.
"Jaaha, pitäkää hauskaa sitten", brunette sanoi aiempaa hiljaisemmalla äänellä ja kääntyi kannoillaan. Yritin huudella hänen peräänsä, mutta hän vähät välitti, kuten saatoin arvata.
"Aika mustasukkainen ystävä sulla", Adam sanoi trailerin takaa ilmestyen ja nauraen.
"Joo, tyttöystävä", totesin ja kipusin autooni. Apulaiseni seurasi minua, mutta paluumatka oli hyvin hiljainen. Olin hyvä saamaan pakan täysin sekaisin, useinmiten ilman syytä. Adamin käytöksestä sain itse enemmän sellaisen kuvan, että hän oli enneminkin Kelmin perään kuin minun..

"Hieno tyttö, hyvinhän se meni", sanoin kulomustalle mussukalleni, joka oli kestänyt kaikki matkan mutkat hienosti. Adam selitti, että häntä tarvitaan tallissa, joten nyökättyäni talutin molemmat ponit löysässä riimussa tarhaan.
"Se matka meni niinkuin elokuvissa konsanaan, perseelleen", tuhahdin Varpulle, jonka laajaa päämerkkiä jäin rapsuttamaan tarhan aidan taakse.

[Julia]

maanantai 28.9.2015

(Julia)
Keltaiset kumpparini lätsyivät suoksi muuttuneella, jo kellertävällä nurmella, kun läntöstelin pitkin tallipihaa etsimään seuraa maastolenkilleni. Kenttä oli tyhjillään ja täyttyi vain pienistä lätäköistä. Tarhoissa muutamat hevoset pälyilivät täysiin loimiin puettuna. Päätalli vaikutti hiljaiselta, joten suuntasin suoraan taukohuoneeseen.
"Täällähän te kaikki napotatte! Ulkona on ihana sää", kirkaisin ja löin tumppuni yhteen. Rasmus ja Mila, jotka pöydän ääressä hörppivät ajankulukseen kahvia, tuhahtivat vastaukseksi, eivätkä näyttäneet elettäkään lähteäkseen ulos pienen tuulenvireen vietäväksi.
"Siellähän sataa ja tuuleekin", Inna muistutti lämpimän enkkuvilttinsä alta. Katsahdin naista kuitenkin anovin silmin ja väänsin naamalleni parhainta koiranpentuilmettä.
"Ei, toi ei toimi muhun... Vaikka.. Öö. Saaga voi lähtee sun kanssa!" Inna yritti pelastaa itseään tilanteesta mutta turhaan. Saaga ei vilkaissutkaan ovelle minua kohti, joten kävin repimässä Innan viltin sisästä mukaani.
"Oot ihan uskomaton, siellähän on ihan hirveä sää", brunetti kitisi ja minä vain vetäisin hupun päähäni, matkallamme kohti aitan asukkejamme.

(Inna)
Jatkoin kitinää aina aitoille asti sateisessa säässä. Jokin tyhmä lehtikin tipahti naamalleni ja heitin sen kuralätäkköön.
”Sylvi vai Nallu?” Julia kysyi ja puuskahdin, kai se oli aivan pakko.
”Sylvi”, vastasin.
Lehtiä tippuili tuulen mukana maahan, kun harjasimme ponejamme maastoreissua varten. Julia oli aivan liian positiivisella tuulella näin masentavaan syyssäähän nähden, joten hän hyräili Cola Songia kovaan ääneen. Siihen lauluun ei vain voinut kuin yhtyä ja pian Julian tuuli tarttui myös minuun. Harjauksen jälkeen kävimme tallissa laittamassa päällemme keltaiset sadetakit sateen varalta ja nappasimme poniemme varusteet mukaan. Sylvi oli jo aivan unessa, kun avasin aitan oven ja heitin suorilta sille satulan selkään. Varustin ponin ja talutin sitten pihaan, jossa kampesin itseni selkään.
Julia tuli pian perässä ja nousi Varpun selkään.
”Mihin mennään?” kysyin.

(Julia)
Kulomusta ponivauvani hieman ihmetteli teltan kokoista, kahisevaa sadetakkiani, eikä meinannut lähtä liikkeelle ollenkaan.
"Mä tiedän tosi kivan reitin", totesin, ja sain Innan takanani huokaisemaan.

Tuuli kävi hieman navakammaksi aukealla hiekkatiellä, joten poikkesimme poniemme kanssa metsän keskelle. Varpu oli tänään harvinaisen rauhallinen, johtuen kai yhtä pomminvarmasta seuralaisestaan, Sylvistä. Välillä minun lähtiessä Varpulla ravia, Sylvi tahtoi jäädä paljonkin matkasta.
"Pistähän siihen kirjavaan palleroon vauhtia", huusin olkani yli, enkä huomannut ohjaavani nuorta poninpässiäni suoraan jättimäiseen lammikkoon. No, siinähän oltiin kuraisia Varpun kanssa molemmat..

(Inna)
“Karmanlaki on kova”, nauroin Julialle, kun viimein tavoitin hänet Sylvin kanssa.
Nainen oli totaalisen kurainen yhdessä poninsa kanssa. Varpusta ei sentään huomannut niin hyvin, mutta Juliasta se erottui selvästi.
”Joojoo”, nainen vastasi murahtaen. ”Jatketaan matkaa! Tiedän yhden oikopolun tallille!”
No, niin Julia ainakin luuli. Seikkailimme tiheässä metsässä polkuja pitkin, emmekä oikeastaan edes tienneet sillä hetkellä missä olimme. Joissain kohdissa polku oli niin hankalaa kulkea, että poneillekin se oli vaikeaa. Sadekin alkoi yltyä ja nostin keltaisen sadetakin hupun päähän.
”Muistuta, että en enää koskaan luota suhun, kun sanot tietäväsi oikopolun”, huudahdin Julialle, joka ratsasti ensin. ”Olisiko pitänyt ottaa kartta mukaan?”
”Ääh, mennään tätä vain suoraan! Oon varma, että kohta edessä on hieman isompi tie!”

(Julia)
Luotin Innaan reittipäätöksessä, mitä en yleensä tehnyt, mutta jatkaessamme matkaa pidemmän tovin ensin käynnissä, lopuksi ravissa, löysimme jo tutumman lammelle vievän tien. Lampi oli kyllä kaunis näky, lehtipuiden oksien tiputtaessa lehtiä kellumaan kirkasvetisen järven pintaan.
"Ai hemmetti me ollaan näin kaukana!" Kirkaisin ja keräilin ohjaa käteen reippaampaa askellajia varten. Varpu jo tiesi, että kohta russponit tulisivat ottamaan mittaa toisiaan vastaan ponimaisen reippaassa laukassa.
"Ootahan vaan, mehän ei muuten teidän perseitä jäädä tuijottelemaan", Inna tokaisi ja patisti laiskemman russikaksikon ponin laukkaan niin, että laiskuudesta ei ollut kyllä enää tietoakaan. Varpu kiihdytti samaan vauhtiin melkein heti ja nousin tamman selässä jalustimille, antaen sille tilaa laukata entistä pidemmin.

Sylvi melkein jäi matkasta kaarteeseen tultaessamme, mutta pyrki nopeasti takaisin Varpun rinnalle. Ponit olisivat jaksaneet laukata vaikka maailman ääriin, mutta oman kuntomme loppuessa pidätimme vastahakoiset ponimme ravin kautta käyntiin.
"No eihän se Sylvesteri mikään tuntipollenössykkä olekaan", naurahdin, Innan heittäessä puuskuttavan russin ohjat kaulalle. Inna nyökkäsi ja totesi, että luuli sen hyytyvän jo alkumetreillä painolastin takia.
"Ajatteles sit Reettaa jos väität sun painon haittaavan Sylvin menoa", sanoin ja Inna nauroi. Taisipa Emma tarkoituksella kieltää Reetalta maastolenkit Innan kanssa.

(Inna)
Suuntasimme matkamme syksyisessä säässä takaisin talli kohden. Etenimme tällä kertaa rauhallisessa tahdissa rinnatusten ja juorusimme kuin marttakerholaiset. Olimme vain hetken päästä tallista, kun pilvinen taivas repesi. Päästin ilmoille tyttömäisen kiljaisun ja usutin Sylvin laukkaan. Kiirressä kiirehdimme takaisin tallille ja suorastaan ratsastimme ponimme niiden aittakarsinoihin, joiden ovet olivat auki.
"Huh", sanoin, kun laskeuduin alas selästä ja katsoin sateeseen. "Taidan odotella täällä hetken aikaa."
"Sama", Julia sanoi. "Mutta ainakin virkistyttiin!"
Naurahdin ja riisuin sitten Sylviltä varusteet. Taputin sitä kaulalle ja jäimme sitten Julian kanssa odottelemaan syyssateen päättymistä.

[Julia]

keskiviikko 30.9.2015

(Julia)
Maastolenkkisuunnitelmani oli mennyt täysin persuuksilleen, kun Inna oli vältellyt minua koko päivän, eikä ketään muitakaan riemusta kiljuvia maastoon lähtijäehdokkaita ollut tallilla näkynyt. Ilma oli tosin hieman tuulisempi ja kylmä viima heitteli lehtipuiden kellastuvia lehtiä raivokkaasti pitkin tallipihaa. Huokaisten jouduin kapuamaan pyöräkän punaruunikon selkään ja suuntaamaan maastopoluille yksin. Paitsi kun en meinannut päästä edes selkään, kun Kelmi tepasteli korvat niskaan liimattuna ympäri, yrittäen estää minua kaikin mahdollisin keinoin hyppäämästä sen selkään..
"Ootko sä maastoon menossa vai mitä oikein duunaat?" Miesääni kysyi takanani ja säikähdin sitä hullun lailla, omasta pienestä maailmastani.
"Sori, ei ollut tarkotus säikytellä", brunette naurahti jättimäisen puoliverisensä rinnalta. Ties kuinka kauan hän oli toilailuani vierestä katsellut. Suoristin heijastinliiviäni ja pomppasin hetkeksi pysähtyneen Kelmikin selkään, joka oli jäänyt tuijottamaan toista lajitoveriaan intensiivisesti.
"Öö, joo. Mä tästä sitten meenkin", mutisin tomaatin punaisin kasvoin ja käänsin Kelmin kannoiltaan täysin vastakkaiseen suuntaan.
"Oota! Ei sun mun takia tarvii punastella", nuori mies totesi ja saavutti tähtipäänsä isoilla käyntiaskelilla minut ja Kelmit nopeasti.

(Rasmus)
Hoputin Benkun ruunikkoponin ja tytön rinnalle. Ruuna näytti hapanta naamaa minikokoiselle lajitoverilleen, mutta mä en antanut sen estää – mä olin niin lähellä maastoiluseuran saamista, etten aikonut luovuttaa nyt. Mä tunsin jonkunlaista sukulaissieluutta Julian kanssa – se vaikutti suunnilleen yhtä kiinnostuneelta tutustumaan muhun kuin mä yleensä muihin – enkä muutenkaan jaksanut enää maastoilla Benkun kanssa yksin. Ruuna oli aika vahva edelleen ja oli ihan hyvä, että mulla olisi seurana joku, joka soittaisi ambulanssin siinä vaiheessa kun Bengt lähtisi kiikuttamaan mua pöpelikköön.

”Sopiiks jos me tullaan mukaan?” tiedustelin ja yritin vaikuttaa normaalilta. Benkun askel oli poniin verrattuna niin pitkä, että mä jouduin jarruttelemaan sitä vähän koko ajan. Tiesin, ettei ruuna tykkäisi siitä pidemmän päälle yhtään, mutta ehkä se siitä rentoutuisi, kun me päästäisiin ravaamaan. Tai sitten ei ja kävisi huonosti, ja ajatus rennosta maastolenkistä menisi metsään (he he). Toistaiseksi kaikki sujui kuitenkin ihan kivasti ja me oltiin parhaillaan matkalla auringonlaskuun ponin ja Julian kanssa, joten kai kurjemminkin voisi mennä.

(Julia)
"Kaipa se sopii kun jo perässä roikutkin", naurahdin hiljaa katsetta edestäni kääntämättä. Kelmi jumitteli koko alkumatkan varmaan uudesta, yhtä happamasta seurasta johtuen tai sitten se tunsi, kuinka yritin rikkoa kiusallista hiljaisuutta minun ja Rasmuksen välillä, siinä onnistumatta.
Tuuli yltyi mutta minä käänsin päättäväisesti takkutukkaponini pidemmälle reitille vievälle hiekkatielle, ja käskin Rasmusta pitämään ohjat tiukasti kädessä.
"Ai miks?" Mies kerkesi sanoa, kun patistin kuin tykinohjuksen lailla laukkaan pinkaisevan ponini yli ojan ja pellolle. Kurkkasin olkani yli välillä seuralaistani, joka riuhtoi isoa vastahakoista puoliveristä takaisin tuntumalle, kun se oli hieman päässyt maistamaan vapautta.

Reippaan laukkapätkän jälkeen Kelmi tuhisi jo hyvän tovin, joten heitin ohjat pitkiksi ja ohjasin ponini mäkisemmälle maastopolulle.
"Pysytkö sä mukana meidän vauhdissa?" Tokaisin sarkastisesti, sillä mieshän oli joutunut pidättelemään ruunaa miltei koko laukkasuoran ajan.
"Joo tosi hyvin. Jätätte meidät oikein nielemään pölyä", mies naurahti ja ohjasi ruunan omani vierelle käyntien ajaksi. Pojanpässit välillä vilkuilivat toisiaan korvat tiukasti niskassa, mutta tyytyivät lopulta kohtaloonsa ja könysivät ylämäet vierätysten ylös.

(Rasmus)
Julian ja mun käsitykset kivasta rauhallisesta maastoreissusta eivät ihan kohdanneet. Tyttö ampaisi pikkuponillaan laukalla karkuun ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa ja oli aika täpärällä, etten liukunut Bengtin perää pitkin maahan ruunan sännätessä Kelmin perään. Hevosta sai pidellä tosissaan – se olisi enemmän kuin mielellään skabaillut ponin kanssa. Laukkasuora oli ohi yhdessä hujauksessa ja Julia onneksi jarrutti elikkonsa käyntiin, ennen kuin Benkku sai kiskottua multa ohjat kokonaan pois kädestä.

Julia edellä me kuljettiin pitkin mäkistä polunpahaista. Kelmi taittoi polkuja tasaisen varmasti, kun taas Benkku sen vierellä kompasteli välillä juurakoihin, välillä omiin jalkoihinsa. Se ei selvästi ollut tottunut täkäläiseen maastoon. Onneksi me päästiin aika pian tasaisemmalle hiekkatielle.
”Ravataanko?” vilkaisin Juliaa. Tyttö nyökkäsi, joten mä annoin ohjaa nyppivälle Bengtille luvan siirtyä reippaampaan askellajiin. Ruuna ohitti Kelmin pitkine jalkoineen muutamassa askeleessa ja siirtyi sen edelle.
”Onko sulla ollut tuo poni kauan? Ja oliks sulla se toinenkin?” Mun yritykset viritellä keskustelua olivat vähintäänkin kehnoja, mutta toivottavasti Julia ei sitä tajuaisi. Aika monet ihmiset tykkäsivät puhua hevosistaan ja mä toivoin, että tyttö olisi yksi niistä. Kerta mä olin kaksikon seuraan tuppautunut, tuntui keskustelun ylläpitäminen vähän mun velvollisuudelta, joskaan en siitä millään tasolla iloinnut.

(Julia)
Pienempänä päästin suuren ratsukon edelleni, vaikka Kelmi ei sitä mielellään olisikaan sallinut, vaan kiihdytteli melkoista tikitikiravia pysyäkseen isomman ruunan perässä. No, tässä jos kenellä saataisiin Kelmin kunto nousemaan.. Yhtäkkiä Rasmus kuitenkin aukaisi suunsa kiusallisen hiljaisuuden keskellä, jota en todellakaan odottanut. Oma motiivini oli olla turpa kiinni jos mitään järkevää sanottavaa ei ollut.
"Kohta puolisen toista vuotta", sanoin ja samalla näyttäen kädelläni, kumpaan suuntaan ristauksesta mentäisiin, kunnes jatkoin.
"Varpu taas vaan muutaman kuukauden", pukahdin pyöreästi ja katsahdin nyökyttelevään mieheen.
"En oo paljo sua täällä nähnyt, ootko uus vai jonkun heppatytön unelmamies?" naurahdin ja jarrutin ponini käyntiin, Rasmuksen tehdessä samoin. Hän nakkasi ruunansa ohjat pidemmäksi naurahtaen.

(Rasmus)
Benkku rauhoittui päästyään ravipätkällä purkamaan patoutunutta turhautumistaan sen verran, että käyntiin siirryttyämme mä uskalsin antaa sille pitkän ohjan. Ruuna venytti turpaansa maata kohden antaumuksella ja pärskähteli. Se tuntui tyytyväisemmältä kuin vielä kertaakaan täällä ollessaan, mikä oli musta hätkähdyttävä havainto. Pitäisikö mun alkaa maastoilemaan enemmän poniseurassa?

”Se mun varsa, Easy, oli koko kesän laitumella, niin en oo kovin usein käynyt”, vastasin Julian kysymykseen naurahdettuani ensin hämääntyneenä. Kenen unelmamieheksi se mua kuvitteli? Enkä oikein tiennyt, mitä mun olisi pitänyt ajatella siitä, ettei Julia ollut kiinnittänyt mun vaitonaiseen olemukseeni ollenkaan huomiota aiemmin. Toisaalta ihan kiva, että mä en ollut päässyt antamaan sille huonoakaan vaikutelmaa, mutta toisaalta neljässä kuukaudessa olisi ehkä pitänyt päästä edes tuttavuusasteelle joidenkin tallilaisten kanssa.

”Ja tää on ollut mulla vasta pari viikkoa”, mä jatkoin. ”Nyt varmaan tulee useammin törmättyä, kun on hevonen, jota liikuttaakin. Otatsä mut toistekin maastoseuraksi?”
Vika lause lipsahti mun suusta kuin saippuanpalanen märistä käsistä. Käänsin vikkelästi katseeni tytöstä Bengtin niskaan ja yritin käyttäytyä smoothisti. Kaikkeen sitä joutuikin, sen kerran kun yritin olla sosiaalinen.

(Julia)
Nyökkäsin ymmärtäväisesti miehelle ja jatkoimme matkaa poiketen lähimmältä hiekkatienvierustalta tallille päin.
"Tietysti, sähän oot todellisen viihdyttävä tyyppi", totesin sarkastisesti ja keräsin ohjaa ponini takkutukan seasta. Siirsin Kelmin vielä rauhalliseen raviin, mutta se ei tainnut olla ihan hirmuisen hyvä idea. Bengtiksi nimetty ruuna kuitenkin sai isomman sätkyn ja lähti Rasmuksen hallinnasta pitkien ohjien ansiosta. Mies sai kuitenkin jättiläisensä nopeasti haltuun ja minä ravasin kauempana seisovan ratsukon kiinni.
"Jospa enskerralla tämä meidän- ja siis ratsujenkin välinen jännite purkaantuisi", sanoin ja Rasmus nyökytteli päätään. Loppumatkasta ruunat olivat ihmeen rauhallisia, vaikka toisin äsken väitinkin.

Tallipiha oli nopeammin saavutettu kuin luulimmekaan, ja Rasmus kiitti minua vaitonaisesti seurasta, johon vastasin hymyillen.
"Ilmottele ihmeessä jos haluat seuraa", möläytin ensiksi ja käsitin sitten sanomani monet tarkoitukset.
"Siis maastoon. Tai ratsastamaan. Muutenkin.." Mutisin ja mies hymähti myöntyvästi. Tiedä sitten kummalle ehdotukselleni..

[Julia]

torstai 1.10.2015

Kelmi on tallin ponien kingi,
kuolaa sitä koko aitan tammajengi
Koittaa isot hepat sille isotella,
Kelmille ei kuitenkaa niskotella

Kaikki lapset rakastaa sen karvatakamusta,
kun eivät tiedä ponin todellista olemusta
Kiusaa kaikkia ihan äärirajoille,
kavereiden pyllytkin saa veresnahoille

Kelmi on silti maailman ihanin poni,
kuitenkaan siitä ei tykkää kovin moni
Karvapalloa paijaa sen oma orja Julia,
kukaan ei vois sitä siltä omia!!

kiitän ja kuittaan enkä ikinä enää runoile.

[Julia]

sunnuntai 13.12.2015

Joulukuu starttasi nopeammin kuin edes osasin arvata. Lumet satoivat maahan vasta hetki sitten, joka sai minut havahtumaan, jouluhan oli kohta jo ovella. Onnekseni kaikki joululahjatkin olivat vielä ostamatta. Työpäivän päätteksi kiiruhdin etsimään poneille uusia kimpsuja ja kampsuja, kun kerrankin oli oikea syy ostaa uusia varusteita.
Kelmin suojat olivat jo niin kuluneet, eikä Varpulla vielä edes omia ollut, joten molemmat poniinit saivat uudet suojat. Varpu ei myöskään omistanut vielä kunnon suitsia, jonka takia pakettiin päätyi myös nuorikolle sopivat remonttisuitset. Ja koska satulahuopia ei voinut koskaan olla liikaa, saivat poniinit uudet, puhtoiset kisahuovat. Jotta Kelmi ei jäisi vähemmälle, sai se vielä pehmusteen nahkariimunsa niskaremmiin, koska se oli hiertänyt korvantauksia ikävästi.

Tavaratalossa palveli onnekseni yläasteelaisia paketoijia, joille tyrkkäsin tavarani ja käskin pistää mahdollisimman tiiviiseen pakettiin. Noh, aikansa siinä värkätessään pojat laittelivat paperia ja teippiä sekä kultaista nauhaa.. Olin tyytyväinen tulokseen, vaikkakin satulahuovan nurkka vähän jostain välistä pilkottikin. Lahjoitin heille luokkaretkirahastoon viitisen euroa paketistani, vuolaasti kiitellen. Eiköhän se nyt poneille välttäisi, sillä ajatus oli tärkeintä.