Easyn & Weebengerin päiväkirja

[Rasmus]

Easy Livin'
fwb-ori, 7kk
omistaa Rasmus

asuu karsinassa 1
tarhaa tarhassa 6

Kings Weebenger
cwb-ori, 11v
omistaa Rasmus

asuu karsinassa 18
tarhaa tarhassa 5

[Rasmus]

maanantai 8.6.2015

Mä en ollut eläissäni tavannut yhtään hyvännäköistä puolivuotiasta varsaa, eikä Easy ollut poikkeus. Se oli takakorkea, isopäinen, tikkujalkainen rääpäle, jonka leppeäkin tuuli puhaltaisi kumoon. Erityisen tyhmältä se näytti pyöriskellessään isossa nurkkaboksissaan Rinnsteinin valoisassa tallissa eksyneen näköisenä. Ori hirnui vähän väliä kuin heikkopäinen ja kaipasi selvästi äitiä. Onneksi mä tiesin ettei Lara kaivannut lastaan pätkääkään, niin niiden erottaminen täysin eri talleihin ei saanut mun omatuntoa kolkuttamaan.

Tollainenko siitä nyt tuli, mä mietin ja nojailin karsinan oveen. Tai pikemminkin, tuostako pitäisi tulla vielä jotain? Välillä musta tuntui suorastaan absurdilta, että Easysta kasvaisi joskus aikuinen urheiluhevonen. Tai että sillä voisi joskus ratsastaa. Se oli vielä niin vauva, vaikkakin toki ihan kiva, rohkea ja kiltti sellainen.

Niin että sellaisen varsan mä olin sitten kasvattanut. Helppoa tulevaisuutta toivoen mä olin antanut sille nimeksi Easy Livin’ ja todennut sittemmin, ettei siitä saanut oikein mitään kivaa lempinimeä väännettyä. Tytöt Ruolammessa olivat kutsuneet varsaa milloin Epuksi, milloin Eepiksi, Ediksi, joku hullu Leeviksikin. Mä olin kutsunut sitä Easyksi paremmin puutteessa ja jotenkin se oli sitten vakiintunut käyttöön. Tyhmä nimihän se oli, mutta minkäs teet.

”Näyttääkö se asettuvan?” ruskeatukkainen Emma, joka oli aiemmin ottanut meidät vastaan, käveli lähemmäs.
”Pikkuhiljaa, joo.”
”Sen voi sitten laittaa laitumelle milloin vaan”, nainen kertoi.
Mä nyökkäsin. ”Huomenna mä ajattelin.”
”Jep”, Emma hymyili mulle. ”Se on kaunis varsa. Toivottavasti viihdytte!”

Nainen lähti kättään huiskauttaen jatkamaan hommiaan ja mä siirsin katseeni takaisin Easyyn. Kaunis se ei kyllä ollut, mutta mäkin toivoin, että me viihdyttäisiin täällä. Tiloissa ei ainakaan ollut mitään valittamista, eikä treenausmahdollisuuksissa. Ei toki sillä, että mulla olisi vielä pitkään aikaan mitään asiaa treenaamaan, ellen saisi jostain lainaratsua.

Mutta voisihan sitä varsan kanssa tehdä paljon muutakin. Saisi nähdä, millaiseksi elämä täällä muodostuisi.

// Kyllä noin kivasta varsasta varmasti hieno poika kasvaa!
Pidän paljon kirjoitustyylistäsi ja huomaa helposti, että olet paljon kirjoittanut.
Toivottavasti viihdytte meillä vielä kauan ja tervetuloa vain joukkoon
Ja Rinnsteinin ylläpitohepat ovat myös ratsastukseen käytettävissä, jos niillä haluaa treenailla!

[Rasmus]

perjantai 31.7.2015

Pitkälti koko kesä- ja heinäkuun Easy oli saanut lomailla laitumella. Mä olin aina välillä käynyt moikkaamassa sitä, mutta juuri mitään rapsuttelua kummempaa huomiota varsa ei ollut saanut osakseen. Se oli Rinnsteinissä kasvanut paljon, saanut hyvin massaa ja tuntui jo melkein hevosenalulta säälittävän rääpäleen sijaan.

Easy vaikutti myös viihtyvän laidunkavereidensa seurassa, mikä oli musta erityisen helpottavaa. Kun se sai painia muiden orien kanssa riittämiin päivin öin, se ei purkanut riehumisentarvettaan muhun. Onneksi porukassa oli kuitenkin myös muutama vanhempi ori, jotka laittoivat nuorisolle rajat eikä touhu päässyt ihan päättömäksi. Kaiken kaikkiaan musta tuntui, että laumaelämä vihreällä teki Easylle tosi hyvää.

Perjantain kunniaksi mä olin kuitenkin päättänyt raahata varsan sisälle harjattavaksi. Easylle se sopi, etenkin kun mä toin pienen porkkananpalan tullessani. Ehdin sujauttaa sen orin hampaiden väliin ennen kuin muut hevoset olivat edes tajunneet kiinnostua mun läsnäolosta, joten me päästiin poistumaan laitumelta ilman välikohtauksia.

Easy poukkoili narun päässä miten sattuu ja hirnahteli vähän väliä. Mä en ihan hirveästi jaksanut välittää, vaikka olisi tietysti pitänyt. Ehkä me vielä vuosien saatossa ehdittäisiin harjoitella kävelemistäkin kaiken muun ohella. Talliin päästyämme mä pyöräytin varsan karsinaansa ja päästin sen irti – se ei vielä kovin hyvin seisonut kiinni sidottuna. Easy kajautti ilmoille korviavihlovan kimeän hirnahduksen ja sai kuin saikin muutaman vastauksen, mikä tuntui tyynnyttävän hevoslasta kovin.

Harjaussessio oli lyhyt ja hermoja raastava. E pyörähteli joka suuntaan eikä olisi antanut koskea päähän ollenkaan, jalkojen nostamisesta puhumattakaan. Enimmäkseen mä annoin olla ja palautin orin pikapikaa takaisin laitumelle, kun olin saanut sen punaruskeaa karvaa vähän järjestykseen. Syksyllä Easya odottaisi kunnon käytöskoulu, mä vannoin itsekseni. Mutta siihen saakka se saisi jatkaa lomailua, ja niin aioin tehdä mäkin.

[Rasmus]

perjantai 21.8.2015
Weebengerin koeratsastus

Vasta kun vuokra-auto alkoi lähestyä F&H Stablesin tiluksia, mä aloin miettiä oliko koko ideassa mitään järkeä. Olihan se nyt enemmistön mielestä ihan sulaa hulluutta lähteä koeratsastamaan vain yhtä hevosta Englantiin saakka, kun ihan kivoja sai Suomestakin. Ja ihan etenkin, kun mulla oli jo kaksi hevosta ennestään. Toisaalta kyllä – niistä toinen oli alle vuotias varsa ja toinen sen sairaslomalainen emä, josta ei ihan vielä kisaratsuksi olisi. Mä taas halusin kisakentille valmiin, vähän vanhemman ja terveen hevosen kanssa. Ja koska vanhemmat olivat kerrankin olleet suopeita mun ratsunostoideaa kohtaan, istuin mä nyt pelkääjänpaikalla matkalla kohti tallia, jossa mua odottaisi Weebenger.

Vähän mua ehkä jännittikin, mutta se unohtui siinä vaiheessa, kun astuimme tallin pihalla ulos autosta ja rennon oloinen Adeksi Hoffiksi esittäytynyt kaveri otti meidät vastaan. Tyyppi jutteli vikkelästi englanniksi Weebengeristä, kertasi sen olevan yksitoistavuotias kanadanpuoliverinen, laadukas liikkuja ja hyvin koulutettu. Hevonen kuulosti enemmän kuin mainiolta, mutta ei sitä tietysti kokeilematta voinut sanoa vielä oikein mitään. Oli hevosia, joiden kanssa onnistui kaikki, ja hevosia, joiden kanssa ei onnistunut mikään, enkä mä vielä tiennyt kumpaan ryhmään Weebenger kuuluisi.

Kun me saavuttiin orin karsinalle, mun ensimmäinen ajatus oli se, että hevonen oli valtavan kokoinen. Senttejä sillä ei ehkä ollut enempää kuin mun Laralla, mutta massaa ja lihasta ihan toisella tavalla. Weebenger vaikutti itsetietoisen välinpitämättömältä meitä kohtaan ja käyttäytyi mukavan asiallisesti, kun Adeksi varusti sen ratsastuskuntoon. Mä en ihan hirveästi tykännyt säheltävistä ja syliin tunkevista hevosista, eikä mua haitannut, että ori ei kovin ottanut kontaktia.

Mä seurailin sivusta hoitotoimenpiteitä ja pyysin Adeksia myös ratsastamaan ensin. Mies esitteli orin meille kaikissa askellajeissa sileällä ja hyppäsi sitten parin esteen radan metrikahdenkympin korkeudella. Kaiken kaikkiaan mä pidin näkemästäni – Weebengerillä oli isot, puhtaat ja symmetriset liikkeet, paljon kokoamiskykyä ja napakka hyppy. Sen meno oli vaivatonta ja niin isoksi hevoseksi se vaikutti tosi kevyeltä ratsastaa, mikä lupasi hyvää.

Mä sain vain vaivoin peiteltyä innostukseni, kun ponnistin itse orin selkään. Mitään kovin ihmeellistä mä en sileällä testannut – kaasun ja jarrun, väistöt, avot ja sulut ja vaihdot molempiin suuntiin. Hevonen ei tuntunut ihan täysin käteen sopivalta, mutta se nyt oli ihan ymmärrettävää kun otti huomioon, että meillä oli yhteistä historiaa takana suunnilleen puoli tuntia. Weebenger ei ihan helppo ollut ja vaatisi varmasti aikaa, ennen kuin yhteistyö alkaisi sujua edes auttavasti, etenkin kun mä en ollut mikään kouluratsastaja.

Mutta hyppy sillä oli maaginen. Laukkaa sai muokata mielensä mukaan, ponnistus lähti terävänä ja hypyn kaari oli matemaattisen tarkka. Weebenger tosiaan tiesi miten käyttää selkää ja avata takaa, ja musta tuntui, että orissa oli kapasiteettiä niin paljon kuin enempään kuin mitä pieni rata antoi esimakua.

Niinpä ei ollut ehkä mikään suurikaan ihme, kun mä loppuverkkailtuani jarruttelin oria katsomossa nököttävän äidin (mentori/henkinen valmentaja/sponsori) kohdalla ilmoittaakseni, että jos omistaja päättäisi myydä, tämän mä ottaisin.

[Rasmus]

sunnuntai 30.8.2015

Laidunkausi päättyisi huomenna, mutta mä olin päättänyt tuoda Easyn talliin jo tänään. Illaksi oli luvattu sen verran epätasaista keliä ja Easy oli muutenkin saanut olla vihreällä niin pitkään, ettei yksi menetetty päivä tuntuisi missään. Talutin hevoslapsen talliin riimunnaru toisessa kädessä ja pieni sylillinen tuoretta heinää toisessa tulevaa syksyä kelaillen ja toivoin, ettei alkaisi sataa.

Easyn vastapäätä olevaan karsinaan oli ilmestynyt tutun näköinen täysiverinen. Nopea vilkaisu nimikylttiin varmisti sen minkä mä kyllä jo tiesin: Pallohan se siitä. Kiva sabinotamma oli ollut mun Laran kanssa samaan aikaan Ruolammessa ja vaikka mä en sen omistajaa Lauraa niin hyvin tuntenutkaan, oli silti kiva saada tuttuja naamoja talliin.

Koska Easy oli viettänyt koko kesän laitumella enkä mä ollut jaksanut rampata tallilla kuin kerran pari viikkoon, Rinnsteinin muuhun porukkaan tutustuminen oli vähän jäänyt. Elämä varsan kanssa oli välillä yksinäistä puurtamista, kun ei päässyt seuraksi maastolenkeille, ei tunneille eikä kisoihin. Jos mä olisin ollut luonteeltani yhtään vähemmän yksinäinen susi, olisi mua varmasti ruvennut sosiaalisten kontaktien vähyys jo jossain vaiheessa ahdistamaan.

Asiaan oli kuitenkin tulossa muutos. Iso, iso muutos. Mä olin nimittäin ostanut hevosen.

Weebenger oli iso, tähtiotsainen ruunikko, jonka mä olin omin käsin käynyt hakemassa Iso-Britanniasta saakka. Toistaiseksi se majaili parinsadan kilometrin päässä mun kaverin Artun kotitallilla, mutta se muuttaisi mulle heti, kun saisin hankittua sille tallipaikan. Homma oli vielä vähän puolitiessä, mutta kyllä mä jotain keksisin. Ainakin Emmalta pitäisi kysyä, mahtuisiko ruuna jossain vaiheessa kenties Rinnsteiniin.

”Jos ei muuten, niin sä lähdet sitten varsapihattoon talveksi”, uhkasin osoittaen sanani heiniä imuroivalle Easylle. ”Ja Weebenger tulee sun tilalle tähän. Mitäs siihen sanot?”

Pikku-Easy ei sanonut mitään, vilkaisi vain mua leikkisästi ja töni mua turvallaan käteen. Työnsin sen pään pois ja nappasin sen sijaan karsinanovessa roikkuvasta pussista harjan. Sudin Easyn nopeasti läpi ja harjoittelin muutaman minuutin jalkojen nostamista ja ylhäällä pitämistä. Pitäisi soittaa kengittäjä vuolemaan kaviotkin.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä, mutta tällä hetkellä musta tuntui, että elämä meni eteenpäin aika kivuttomasti. Mulla oli ihan kiva Lara, jonka ajattelin astuttaa taas seuraavasta kiimasta, mulla oli uusi estehevonen, ja mulla oli oma varsa kasvamassa vähintäänkin tulevaksi olympiavoittajaksi.

”Tavoitteena Tokio 2020”, totesin Easylle ja rapsutin sen lapaa. ”Eikö?”
Varsa ei vastannut mitään, mutta mä olin aika varma, että se oli samaa mieltä.

Easy onkin hyvin porskutellut laitskalla muiden kanssa! Ja tottahan toki tuollainen komistus saa talliin muuttaa Innan Nallun voi tosiaan heitellä aittaan asustelemaan, niin saadaan teille karsinapaikka tallista.

[Rasmus]

tiistai 15.9.2015

Mulla oli hevonen. Mulla oli elävä, terve ja kokenut kisahevonen. Tuntui ihan uskomattoman hyvältä.

Weebenger seisoi narun päässä pää korkealla ja korvat hörössä kuin kivettyneenä pari sekuntia, ravisteli sitten päätään ja huitaisi etujalalla ilmaa. Se oli vasta pari viikkoa sitten ruunattu, yksitoistavuotiaana, joten orimaiseksi se takuulla jäisi. Ei sillä, että se mua olisi kovinkaan haitannut – ihan kiva, kun hevonen ei ollut täysi lapanen.

Arttu, mun pitkäaikainen kaveri, jolla Benkku oli ollut viikon päivät hoidossa ja joka oli ystävällisesti myös kuskannut hevosen Rinnsteiniin, taputti ruunaa lavalle.
”Se on aika jees”, tyyppi ilmoitti. ”Ei täysin huono ostos.”
Mä pyöräytin silmiäni. ”Hyppäsitkö sä sillä?”
”Arvaa”, Arttu, esteratsastaja henkeen ja vereen, virnisti. ”Pienellä treenillä se on ihan valmis isoihin skaboihin. Ei muuten lopu kapasiteetti kesken. Melkein voisin pitää sen ite.”
”Niin mä vähän arvelinkin.”

Kaverilla oli onneksi jo valmis kisakone ja kaksi nuorempaa kasvamassa, joten mä sain pitää Benkkuni. Teki mieli satuloida ruuna siinä paikassa ja lähteä sen kanssa kentälle kokeilemaan, miten se pelasi, mutta sain hillittyä itseni. Ehtisihän tässä. Hyvällä tuurilla meillä olisi vielä kymmenen yhteistä vuotta edessä, vaikka en mä uskaltanut ulottaa ajatuksia ensi kautta pidemmälle.

Yhdeksäntoistavuotiaaksi mun kohdalle oli osunut aika monta epäonnista sattumaa hevosten kanssa. Poneista mä olin kasvanut yli, ensimmäisen oman ison hevoseni mä olin menettänyt kuljetusonnettomuudessa, ja Lara oli paukauttanut jänteensä. Nyt musta vihdoin ja viimein tuntui, kaikkien huonojen vuosien jälkeen, että homma saattaisi alkaa rullata.

Arttu tuli mun mukana talliin, kun talutin Bengtin sen uuteen, vasta kuivitettuun karsinaan tallin päätyyn. Ruuna puhisi ohi kulkiessaan muille hevosille mutta asettui boksiinsa aika tyytyväisen ja rauhallisen oloisena, joi vähän ja maisteli heinää. Mun seuraa se ei selvästikään kaivannut, joten jätin sen sinne tekemään tuttavuutta naapurinsa kanssa.

”Tsekataas se hevoslapsi”, Arttu ilmoitti.
”Tottahan toki.” Kuljin edellä tallin toiseen päätyyn, jossa E seisoskeli karsinassaan yhtä iloisena ja tomerana kuin aina, ja vedin oven auki.
Artun ensimmäinen reaktio oli naurunpurskahdus, mistä mä en jotenkin yhtään yllättynyt. ”Vaaleanpunainen turpa ja kaikki. Söötti”, tyyppi hirnui.
”Varmaan siitä ihan näppärä peli kasvaa”, puolustin tulevaa kilpahevostani. Easy ei tiennyt mistään mitään, se touhotti menemään turpa Artun kainalossa kuin ylikasvanut koira ja kerjäsi rapsutuksia.
”Aivan varmasti”, Arttu nyökytteli vakavalla naamalla.

No joo, ei Easy edelleenkään ollut kaikkien edustavimmassa kunnossa, mutta hyvä siitä kasvaisi. Kai. Toivottavasti. Ja vaikka ei kasvaisikaan, nyt mulla oli myös Benkku jakamassa siihen kohdistuneet odotukset. Kisakentillä mekin Artun kanssa katsottaisiin, kuka nauraa viimeksi – ja parhaiten.

[Rasmus]

keskiviikko 30.9.2015
syyskuun haastetehtävä

(Julia)
Maastolenkkisuunnitelmani oli mennyt täysin persuuksilleen, kun Inna oli vältellyt minua koko päivän, eikä ketään muitakaan riemusta kiljuvia maastoon lähtijäehdokkaita ollut tallilla näkynyt. Ilma oli tosin hieman tuulisempi ja kylmä viima heitteli lehtipuiden kellastuvia lehtiä raivokkaasti pitkin tallipihaa. Huokaisten jouduin kapuamaan pyöräkän punaruunikon selkään ja suuntaamaan maastopoluille yksin. Paitsi kun en meinannut päästä edes selkään, kun Kelmi tepasteli korvat niskaan liimattuna ympäri, yrittäen estää minua kaikin mahdollisin keinoin hyppäämästä sen selkään..
"Ootko sä maastoon menossa vai mitä oikein duunaat?" Miesääni kysyi takanani ja säikähdin sitä hullun lailla, omasta pienestä maailmastani.
"Sori, ei ollut tarkotus säikytellä", brunette naurahti jättimäisen puoliverisensä rinnalta. Ties kuinka kauan hän oli toilailuani vierestä katsellut. Suoristin heijastinliiviäni ja pomppasin hetkeksi pysähtyneen Kelmikin selkään, joka oli jäänyt tuijottamaan toista lajitoveriaan intensiivisesti.
"Öö, joo. Mä tästä sitten meenkin", mutisin tomaatin punaisin kasvoin ja käänsin Kelmin kannoiltaan täysin vastakkaiseen suuntaan.
"Oota! Ei sun mun takia tarvii punastella", nuori mies totesi ja saavutti tähtipäänsä isoilla käyntiaskelilla minut ja Kelmit nopeasti.

(Rasmus)
Hoputin Benkun ruunikkoponin ja tytön rinnalle. Ruuna näytti hapanta naamaa minikokoiselle lajitoverilleen, mutta mä en antanut sen estää – mä olin niin lähellä maastoiluseuran saamista, etten aikonut luovuttaa nyt. Mä tunsin jonkunlaista sukulaissieluutta Julian kanssa – se vaikutti suunnilleen yhtä kiinnostuneelta tutustumaan muhun kuin mä yleensä muihin – enkä muutenkaan jaksanut enää maastoilla Benkun kanssa yksin. Ruuna oli aika vahva edelleen ja oli ihan hyvä, että mulla olisi seurana joku, joka soittaisi ambulanssin siinä vaiheessa kun Bengt lähtisi kiikuttamaan mua pöpelikköön.

”Sopiiks jos me tullaan mukaan?” tiedustelin ja yritin vaikuttaa normaalilta. Benkun askel oli poniin verrattuna niin pitkä, että mä jouduin jarruttelemaan sitä vähän koko ajan. Tiesin, ettei ruuna tykkäisi siitä pidemmän päälle yhtään, mutta ehkä se siitä rentoutuisi, kun me päästäisiin ravaamaan. Tai sitten ei ja kävisi huonosti, ja ajatus rennosta maastolenkistä menisi metsään (he he). Toistaiseksi kaikki sujui kuitenkin ihan kivasti ja me oltiin parhaillaan matkalla auringonlaskuun ponin ja Julian kanssa, joten kai kurjemminkin voisi mennä.

(Julia)
"Kaipa se sopii kun jo perässä roikutkin", naurahdin hiljaa katsetta edestäni kääntämättä. Kelmi jumitteli koko alkumatkan varmaan uudesta, yhtä happamasta seurasta johtuen tai sitten se tunsi, kuinka yritin rikkoa kiusallista hiljaisuutta minun ja Rasmuksen välillä, siinä onnistumatta.
Tuuli yltyi mutta minä käänsin päättäväisesti takkutukkaponini pidemmälle reitille vievälle hiekkatielle, ja käskin Rasmusta pitämään ohjat tiukasti kädessä.
"Ai miks?" Mies kerkesi sanoa, kun patistin kuin tykinohjuksen lailla laukkaan pinkaisevan ponini yli ojan ja pellolle. Kurkkasin olkani yli välillä seuralaistani, joka riuhtoi isoa vastahakoista puoliveristä takaisin tuntumalle, kun se oli hieman päässyt maistamaan vapautta.

Reippaan laukkapätkän jälkeen Kelmi tuhisi jo hyvän tovin, joten heitin ohjat pitkiksi ja ohjasin ponini mäkisemmälle maastopolulle.
"Pysytkö sä mukana meidän vauhdissa?" Tokaisin sarkastisesti, sillä mieshän oli joutunut pidättelemään ruunaa miltei koko laukkasuoran ajan.
"Joo tosi hyvin. Jätätte meidät oikein nielemään pölyä", mies naurahti ja ohjasi ruunan omani vierelle käyntien ajaksi. Pojanpässit välillä vilkuilivat toisiaan korvat tiukasti niskassa, mutta tyytyivät lopulta kohtaloonsa ja könysivät ylämäet vierätysten ylös.

(Rasmus)
Julian ja mun käsitykset kivasta rauhallisesta maastoreissusta eivät ihan kohdanneet. Tyttö ampaisi pikkuponillaan laukalla karkuun ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa ja oli aika täpärällä, etten liukunut Bengtin perää pitkin maahan ruunan sännätessä Kelmin perään. Hevosta sai pidellä tosissaan – se olisi enemmän kuin mielellään skabaillut ponin kanssa. Laukkasuora oli ohi yhdessä hujauksessa ja Julia onneksi jarrutti elikkonsa käyntiin, ennen kuin Benkku sai kiskottua multa ohjat kokonaan pois kädestä.

Julia edellä me kuljettiin pitkin mäkistä polunpahaista. Kelmi taittoi polkuja tasaisen varmasti, kun taas Benkku sen vierellä kompasteli välillä juurakoihin, välillä omiin jalkoihinsa. Se ei selvästi ollut tottunut täkäläiseen maastoon. Onneksi me päästiin aika pian tasaisemmalle hiekkatielle.
”Ravataanko?” vilkaisin Juliaa. Tyttö nyökkäsi, joten mä annoin ohjaa nyppivälle Bengtille luvan siirtyä reippaampaan askellajiin. Ruuna ohitti Kelmin pitkine jalkoineen muutamassa askeleessa ja siirtyi sen edelle.
”Onko sulla ollut tuo poni kauan? Ja oliks sulla se toinenkin?” Mun yritykset viritellä keskustelua olivat vähintäänkin kehnoja, mutta toivottavasti Julia ei sitä tajuaisi. Aika monet ihmiset tykkäsivät puhua hevosistaan ja mä toivoin, että tyttö olisi yksi niistä. Kerta mä olin kaksikon seuraan tuppautunut, tuntui keskustelun ylläpitäminen vähän mun velvollisuudelta, joskaan en siitä millään tasolla iloinnut.

(Julia)
Pienempänä päästin suuren ratsukon edelleni, vaikka Kelmi ei sitä mielellään olisikaan sallinut, vaan kiihdytteli melkoista tikitikiravia pysyäkseen isomman ruunan perässä. No, tässä jos kenellä saataisiin Kelmin kunto nousemaan.. Yhtäkkiä Rasmus kuitenkin aukaisi suunsa kiusallisen hiljaisuuden keskellä, jota en todellakaan odottanut. Oma motiivini oli olla turpa kiinni jos mitään järkevää sanottavaa ei ollut.
"Kohta puolisen toista vuotta", sanoin ja samalla näyttäen kädelläni, kumpaan suuntaan ristauksesta mentäisiin, kunnes jatkoin.
"Varpu taas vaan muutaman kuukauden", pukahdin pyöreästi ja katsahdin nyökyttelevään mieheen.
"En oo paljo sua täällä nähnyt, ootko uus vai jonkun heppatytön unelmamies?" naurahdin ja jarrutin ponini käyntiin, Rasmuksen tehdessä samoin. Hän nakkasi ruunansa ohjat pidemmäksi naurahtaen.

(Rasmus)
Benkku rauhoittui päästyään ravipätkällä purkamaan patoutunutta turhautumistaan sen verran, että käyntiin siirryttyämme mä uskalsin antaa sille pitkän ohjan. Ruuna venytti turpaansa maata kohden antaumuksella ja pärskähteli. Se tuntui tyytyväisemmältä kuin vielä kertaakaan täällä ollessaan, mikä oli musta hätkähdyttävä havainto. Pitäisikö mun alkaa maastoilemaan enemmän poniseurassa?

”Se mun varsa, Easy, oli koko kesän laitumella, niin en oo kovin usein käynyt”, vastasin Julian kysymykseen naurahdettuani ensin hämääntyneenä. Kenen unelmamieheksi se mua kuvitteli? Enkä oikein tiennyt, mitä mun olisi pitänyt ajatella siitä, ettei Julia ollut kiinnittänyt mun vaitonaiseen olemukseeni ollenkaan huomiota aiemmin. Toisaalta ihan kiva, että mä en ollut päässyt antamaan sille huonoakaan vaikutelmaa, mutta toisaalta neljässä kuukaudessa olisi ehkä pitänyt päästä edes tuttavuusasteelle joidenkin tallilaisten kanssa.

”Ja tää on ollut mulla vasta pari viikkoa”, mä jatkoin. ”Nyt varmaan tulee useammin törmättyä, kun on hevonen, jota liikuttaakin. Otatsä mut toistekin maastoseuraksi?”
Vika lause lipsahti mun suusta kuin saippuanpalanen märistä käsistä. Käänsin vikkelästi katseeni tytöstä Bengtin niskaan ja yritin käyttäytyä smoothisti. Kaikkeen sitä joutuikin, sen kerran kun yritin olla sosiaalinen.

(Julia)
Nyökkäsin ymmärtäväisesti miehelle ja jatkoimme matkaa poiketen lähimmältä hiekkatienvierustalta tallille päin.
"Tietysti, sähän oot todellisen viihdyttävä tyyppi", totesin sarkastisesti ja keräsin ohjaa ponini takkutukan seasta. Siirsin Kelmin vielä rauhalliseen raviin, mutta se ei tainnut olla ihan hirmuisen hyvä idea. Bengtiksi nimetty ruuna kuitenkin sai isomman sätkyn ja lähti Rasmuksen hallinnasta pitkien ohjien ansiosta. Mies sai kuitenkin jättiläisensä nopeasti haltuun ja minä ravasin kauempana seisovan ratsukon kiinni.
"Jospa enskerralla tämä meidän- ja siis ratsujenkin välinen jännite purkaantuisi", sanoin ja Rasmus nyökytteli päätään. Loppumatkasta ruunat olivat ihmeen rauhallisia, vaikka toisin äsken väitinkin.

Tallipiha oli nopeammin saavutettu kuin luulimmekaan, ja Rasmus kiitti minua vaitonaisesti seurasta, johon vastasin hymyillen.
"Ilmottele ihmeessä jos haluat seuraa", möläytin ensiksi ja käsitin sitten sanomani monet tarkoitukset.
"Siis maastoon. Tai ratsastamaan. Muutenkin.." Mutisin ja mies hymähti myöntyvästi. Tiedä sitten kummalle ehdotukselleni..

[Rasmus]

keskiviikko 27.1.2016

Kun mä tammikuun lopulla mietin kahta viimeisintä kuukautta, vaikutti kaikki menneen ohi pelkässä sankassa sumussa. Se oli hassu tunne. Mä olin ihan pihalla ja mietin mihin kaikki aika oli oikein kulunut, mutta samaan aikaan mä olin kuitenkin tuskallisen tietoinen joka helvetin takaiskusta. Jos joku olisi kysynyt, mä olisin osannut kertoa kuinka monta minuuttia mä olin viimeisen kahden kuukauden ajalla kylmännyt Benkun jalkaa, mutta jos se sama tyyppi olisi tiedustellut mitä mä tein jouluna, ei mulla olisi ollut kunnollista vastausta.

Benkulla mä olin viimeksi hypännyt Alician yksityisvalmennuksessa marraskuun lopussa. Se oli mennyt ihan kivasti. Sen jälkeen se oli onnistunut paukauttamaan hokkikengällään etuseensa reiän ja joutunut saikulle. Se oli ollut mulle pikku romahduksen paikka – näytti siltä, ettei musta vaan ollut pitämään hevosiani (Calle, Lara, Bengt jne) terveinä. Benkkukin oli ollut ehtinyt olemaan mulla ruhtinaalliset kaksi kuukautta ennen ensimmäistä kunnon kolahdusta. Eläinlääkäri oli luvannut että siitä tulisi ehjä ja hyppääjä taas ennen kuin arvaisinkaan, mutta mä olin ollut hyvinkin sekoamispisteessä.

No, mä kuitenkin parantelin hevosen miten parhaani taisin ja sitten multa meni polvi mäsäksi. Sitä korjaillessa ohi lipui viikko jos toinenkin ja lopulta Bengt oli terve ennen mua. Mä olin raahannut Artun etelästä ratsastamaan sitä aina välillä ja yrittänyt yhdellä jalalla juoksuttaa sitä joskus, mutta ei Benkku ihan hirveästi ollut päässyt liikkeelle viime aikoina. Se taas tarkoitti sitä, että armas ruuna oli pelkkä iso ruutitynnyri. Benkun käsittely oli jos nyt ei suoranaisesti vaarallista, niin ainakin vähän riskialtista. Luulisi, että odottamiseen olisi jossain tässä parin kuukauden aikana jo tottunut, mutta ei – mä en jaksanut odottaa, että pääsisin Benkun kanssa takaisin treeniin.

Easy taas – no, se oli edelleen maailman kiltein ja helpoin varsa. Mitään mä en ollut ehtinyt sille opettaa, mutta siihenkin tulisi toivottavasti kevään tullen muutos. Ori kuitenkin oli kääntynyt jo kaksivuotiaaksi ja siitä oli tullut ISO. Ruma se oli edelleen, mutta jo vähän pyöreämpi ja hevosmaisempi, ei enää pikkuvarsa. Tuntui hassulta ajatella, että joskus vuoden päästä senkin voisi jo opettaa satulaan.

Niin että sellainen oli ollut meidän loppu- ja alkuvuosi. Mä toivoin helmikuulta niin paljon parempia päiviä. Jos mä en niitä saisi, en todellakaan tiennyt mitä tekisin.

[Rasmus]

keskiviikko 20.4.2016

Mun polvi oli edelleen vähän jäykkä. Kävellessä sitä ei huomannut, ei ollut huomannut enää pitkään aikaan, mutta ratsastaessa mä tunsin eron selvästi. Mun oli vaikea vaikuttaa oikealla jalalla tehokkaasti ja olla riittävän nopea. Pohjeavut eivät yksinkertaisesti menneet oikealta läpi. Paljon mä pystyin sitä kompensoimaan muulla ratsastuksella, mutta en ihan tarpeeksi kuitenkaan.

Jonkun helpomman ratsun kanssa puoliero ei ehkä olisi haittanut, mutta Bengt oli valitettavasti sellainen hevonen, jonka kanssa piti ratsastaa molemmilla jaloilla tai olla ratsastamatta. Välillä mä onnistuin huijaamaan sitä auttamalla oikealta raipan kanssa ja sain tehtyä ihan kivojakin treenejä. Edistymään me ei tietysti päästy, mutta ainakin mä pystyin liikuttamaan Benkun itse ja saamaan vähän rutiinia omaan tekemiseen kuukausien tauon jäljiltä.

Mutta sitten joukkoon mahtui myös niitä päiviä, kun Benkku painoi törkeästi apuja vasten ja liirasi oikealta sivuun, enkä mä oikeastaan pystynyt tekemään mitään konkreettista estääkseni sitä. Tämä päivä oli just sellainen: ruuna juoksi lapa edellä ja aina, kun mä käänsin sitä voltille, se heitti pään mutkalle ja takaosan ulos. Mulle ei ollut fyysisesti mahdollista ratsastaa sitä niin kokonaisvaltaisesti kuin olisi tarvinnut. Turhauttihan se.

Mä olin kuitenkin oppinut, että kun hommat alkoi mennä alamäkeen, mä en nykyisessä kunnossani – ja hevosen nykyisessä kunnossa – saanut sitä ratsastamalla korjattua. Ainoa toimiva vaihtoehto oli heittää Benkulle pitkät ohjat, kävellä sen kanssa vähän ja yrittää seuraavana päivänä uudelleen.

Niin mä tein nytkin. Benkku tuntui vähän hämmentyvän, kun mä siirsin sen kesken treenin käyntiin ja annoin sille vapaat ohjat. Sitten se kuitenkin pärskähti ja venytti pitkää kirahvinkaulaansa maata kohden. Ruuna vaikutti ihan tyytyväiseltä, mutta mä olin kaikkea muuta.

Olin ilmoittautunut tunneillekin. Ne tekisivät varmasti hyvää, mutta just nyt mua ei huvittanut mennä mihinkään ihmisten ilmoille näyttämään, miten levällään mun ja Benkun pakka oli. Ei auttanut kuin toivoa, että hevoselle ja polvelle sattuisi valmennukseen hyvä päivä.

[Rasmus]

perjantai 3.6.2016

Bengt puhisi ja pärski, kun mä talutin sitä käytävää pitkin karsinaansa. Hevonen nakkeli niskojaan enkä mä olisi yhtään ihmettelyt, jos se olisi seuraavaksi syössyt sieraimistaan tulta. Kevään tullen Benkku oli muuttunut orimaisesta ruunasta helvetin orimaiseksi ruunaksi ja etenkin se, että suurin osa muista hevosista oli siirtynyt laitumelle, oli saanut hevosen pasmat ihan sekaisin.

Bengt ei pääsisi laitumelle ollenkaan, sillä se oli täysi sika muita kohtaan enkä mä myöskään todennäköisesti saisi sitä enää kiinni, jos kerran päästäisin sen irti. Easy sen sijaan oli laskettu kesälaitumelle jo joitain päiviä sitten ja siellä se saisi olla koko kesän. Lapsihevonen oli jo aika sopusuhtainen, luultavasti kasvunsa kasvanut. Pieneksi se jäi ja rimpula se oli, mutta mä toivoin, että vihreän mussuttaminen tekisi sen kapoiselle kropalle hyvää. Syksyllä mä laittaisin sen satulaan ja ensi keväänä aloittaisin treenit tosissani.

Bengtin kanssa mä olin sen sijaan päässyt treenaamaan jo joitain viikkoja kunnolla, mietin, kun pyöräytin ruunan karsinaan ja aloin harjata sitä pikavauhtia. Bengt oli toukokuussa skarpannut selvästi, tai sitten mä olin. Joka tapauksessa yhteistyö toimi ihan kivasti nykyään ja hyppy kulki hyvin. Mä olin jopa ilmoittautunut tallikisoihin vähän hullunrohkeasti kahdenkympin luokkaan. Se alkoi olla mun ja Benkun nykykunnon kipurajalla, mutta kerrankos sitä elettiin. Kisat olivat jo huomenna, minkä vuoksi mä halusinkin ehtiä ratsastamaan ennen yötä – ehtisin vielä perumaan osallistumisen, jos ruunanrupukka kulkisi kehnosti.

Talliin oli myös tullut paljon uusia hevosia. Oli ihan hauskaa saada talliin uutta elämää, vaikka mä edelleen kävin hoitamassa omat elukkani iltahämärän turvin tai – yllättävää kyllä – ennen kukonlaulua aamulla. Niinpä mä enimmäkseen onnistuin olemaan törmäämättä Emmaa lukuun ottamatta oikein kehenkään. Huomenna varmasti joutuisin muuttamaan niitäkin tapojani: talliskaboihin oli ilmoittautunut vähän jokainen kynnelle kykenevä.

Heitin Benkulle satulan selkään ja suitset päähän ja lähdin sen kanssa kentälle. Vaikka päivä oli ollut tukalan kuuma, tähän aikaan illasta ei aurinkokaan enää oikein lämmittänyt. Mua värisytti, kun kentällä ponnistin levottoman Bengtin kyytiin ja pyysin sen liikkeelle.

Mä tietenkin uskottelin itselleni, että kylmästä se johtui, mutta täytyi myöntää että vähän mua jännittikin, ne kisat. Outo juttu.

[Rasmus]

torstai 23.6.2016

Yhtäkkiä mulla olikin Rinnsteinissä neljä hevosta kahden sijaan. Kun Emma oli ilmoittanut että laitumelle mahtuisi vieraileviakin tähtiä, mä olin saman tien varannut yhden paikan Laralle. Arttu taas oli asiasta kuullessaan tehnyt ”järjestelyjä” ja tunkenut kesän ajaksi mun vastuulle jonkun tuttunsa puoliveriorin. Sitä hyppääjä mä nyt odottelin Rinnsteinin pihamaalla heinänkorsi hampaiden välissä ja katselin laiduntavia hevosia.

Lara oli, yllättävää kyllä, sopeutunut uuteen laumaansa parissa päivässä tosi hyvin. Se oli tiineenä taas, tällä kertaa suomalaisesta puoliverisestä. Mä tykkäsin orista ihan älyttömästi ja toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että tämäkin varsominen sujuisi hyvin. Tammavarsaa mä toivoin, mutta ottaisin kyllä mitä vaan, kunhan sekä lapsi että Lara olisivat terveitä ja hyvinvoivia.

Nyt, kun Lara oli taas tiineenä, mä olin alkanut ajatella Easy jo nuorena hevosena varsan sijaan. Se oli saanut ihan kivasti massaa jo vajaassa kuukaudessa ja ehtisi varmasti keräämään lisääkin ennen kesän loppua. Täytyi myöntää että mulla ei aiemmin ollut juuri ollut sen suhteen mitään hirveitä odotuksia, se oli koko ajan niin pieni ja hento ja vähän tyhmä. Mutta nyt siitä oli alkanut tulla selvästi orimaisempi ja mä olin toden totta alkanut haaveilla sen kanssa kisaradoista. Ei siitä ehkä mitään kv-voittajaa tulisi koskaan, mutta varmaan ihan näppärä peli kansalliselle tasolle nyt ainakin. Se hyppäsi irtona ketterästi, sillä oli hyvä jalkatekniikka ja se teki fiksuja ratkaisuja esteiden välissä.

Totuus kuitenkin oli, että jos se ei aikuiseksi ehdittyään osoittautuisi kummoiseksi kuitenkaan, myyntiin se menisi. Mä en tehnyt kivalla ja kiltillä allrounderilla mitään, mutta joku muu varmasti ottaisi helpon ja laadukkaan nuoren hevosen ilomielin. Siksikin oli kiva, että Laran vatsassa kasvoi nyt uusi lupaus – mun kortit eivät olisi enää ikinä yhden tai kahden hevosen varassa. Sen verran mä olin tähän ikään oppinut.

Auton ääni keskeytti mun pohdinnat. Harmaa Jeep traileri perässään lipui pihamaalle ja pysähtyi parkkipaikalle. Autosta könysi ulos joku kolkyt plus nainen, joka oli tukevasti raskaana. Se tuli kättelemään mua hymyssä suin.

”Moi, mä oon Hanna”, nainen tervehti. ”Mahtavaa että suostuit ottamaan Sasun vaivoiksesi kesäksi. Nyt kun mä oon näin pitkällä, en viitsi enää etenkään oreja juuri käsitellä ja liikuttaa, vaikka tämä nimenomainen ori on kyllä ihan laama.”

”Ei ole suuri vaiva”, minä hymistelin. ”Arttu sanoi että se on kiva.”

”Joo, no Arttu siitä tykkäsi kyllä. Meidän hevoset ovat aikoinaan olleet samalla tallilla, niin sitä kautta tunnetaan. Ja susta mä olen siltä kuullut paljon hyvää, niin ratsasta säkin vain Sasua, jos suinkin ehdit. Voin siitä jotain maksaakin.”

Oho. Yllärikäänne, mutta yritin naama peruslukemilla nyökkäillä. ”Joo, mikä ettei, on mulla tässä kesällä aikaa. Millainenkas se on?”

Hanna oli jo alkanut purkaa oria trailerista ja mä sinkaisin apuun. Kyydistä kurkisteli isokokoinen ruunivoikko. Se peruutti rauhallisesti kyydistä ja jähmettyi sitten paikoilleen. Hanna lykkäsi riimunnarun mulle.

”Tällainen Sasu on. Kiltti, helppo ja kaikkien kaveri. Se on vähän laiska ratsastaa mutta hyppää kyllä erittäin hyvin. Mä en tiedä onko Arttu kertonut, mutta tää on tosiaan 140-tason hyppääjä.”

Eipä ollut kertonut ei. Mun leuka meinasi loksahtaa saman tien maahan saakka, mutta yritin hillitä itseäni. 140-tason hyppääjä, jonka ratsastamisesta mulle meinattiin maksaa??

”Sitä ei tosiaan tarvitse mitenkään säästelläkään sitten, saa liikuttaa reippaasti kun se on niin hyvä rehunkäyttäjä”, Hanna kertoi kuin lukien mun ajatukset. ”Hyppää vaan ihan säännöllisesti, ja saa sen kanssa tietysti kisatakin.”

Silmät pyöreinä mä katselin vuoroin hevosta, vuoroin sen omistajaa ja mietin, näinkö mä unta. Nipistin itseäni eikä mitään muuttunut, joten kai tämä oli totta, niin uskomattomalta kuin se kuulostikin.

Lähetin Artulle mielessäni erittäin, erittäin lämpimät kiitokset. Tästä kesästä tulisi mahtava.