Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 22, 2016 18:41:33 GMT
KUVA TULOSSA TÄHÄN NÄIN KUMMASTAKIN
Valhalla, "Halla" Kredit Raziq, "Kepe"
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 24, 2016 12:59:17 GMT
Saapuminen Rinnsteiniin 24. toukokuuta 2016
Seinäkellon tasainen tikitys kaikui aavemaisen hiljaisessa talossa. Viisarit näyttivät kellon olevan lähemmäs kaksitoista yöllä, mutta minua ei väsyttänyt lainkaan. Pieni jännityksen tunne valtasi sisällä, kun muistelin viime päivien tapahtumia. Olin saanut Kepelle viimeinkin uuden tallipaikan ja viimepäivien aikana olen oikeastaan vain valmistautunut siirtymään Kepen kanssa toiselle tallille Rinnsteiniin, joka on vain parinkymmenen kilometrin päässä meidän kotoa. Muutto olisi huomenna. Huomenna Kepe pääsisi viimeinkin uuteen talliin ja siinäpä sitä olisi taas opettelua uusille tavoille, tutustumista talliin, muihin ihmisiin, hevosiin ja ympäristöön. Kaikki olisi niin erilaista ja ehkäpä hiukan stressaavaakin, mutta kyllä me totuttaisi siihen. Ihan varmasti. Yht'äkkiä silmäluomeni alkoivat tuntua yllättävän raskailta ja ne lumpsahtelivat kiinni tuon tuostakin. Halusin kuitenkin pitää itseni vielä hetken aikaa hereillä, koska halusin kerrata varmuuden vuoksi huomisen tapahtumat. Herätys soisi aikaisin aamusta, joten tänä yönä ei tulisi kovin montaa nukuttua tuntia. En kuitenkaan kerennyt edes puoliväliin, kun tunsin unen ottavan minut omiin pauloihinsa. Hetken päästä olinkin jo sikeässä unessa. Havahduin herätyskellon kimeään sirinään ja hapuilin kädelläni puhelinta. Sen löydettyäni sammutin herätyskellon ja meinasin kääntää rutiininomaisesti kylkeä, kunnes muistin mitä tänään tulee tapahtumaan. Silmänräpäyksessä olin jo istahtanut sängynlaidalle ja haukottelin makeasti. Cefikin tuli tökkimään minua malttamattomasti kuonollaan, sillä se halusi ruokaa ja ulos tekemään tarpeensa. Hymyilin koiralle. "Onhan kaikki varmasti mukana?" Isä kysyi laittaessaan täyteen tavaroita sullotun auton takakontin kiinni. "Luulisin että on, mutta käyn vielä tarkastamassa", tuumasin ja lähdin harppomaan pitkin askelin kohti tallia. Hetken päästä tulinkin jo takaisin Kepen mustan nahkariimun kanssa, jonka olin pessyt pari päivää sitten. Laitoin nahkariimun muiden tavaroiden joukkoon, jonka jälkeen hyppäsin takapenkille. Hetken päästä lähdimme ajamaan kohti Rinnsteiniä. "Rinnstein kuulostaa hyvältä paikalta Kepelle", äiti tuumasi etupenkiltä. "Niin minustakin", isä tokaisi heti perään. "Tottakai, enhän mä muuten olisi Kepeä Rinnsteiniin vienyt, jos se ei olisi täyttänyt mun kriteereitä", virnistin vanhemmilleni ja siirsin katseeni takaisin auton ikkunaan. Mahassani kipristeli. En muista milloin mua olisi viimeksi jännittänyt näin paljon! "Se on vaan hyvä, että mieleinen tallipaikka löytyi ja vieläpä näin läheltä", äiti hymyili. "Niin", mutisin ja uppouduin taas omiin ajatuksiin. "Taitaa olla tämä ristaus"? Isä sanoi rikkoen hiljaisuuden ja osoitti sormellaan kylttiä, jossa luki suurin kirjaimin "Rinnstein" "Niimpä näyttää olevan", sanoi hiukan jännittyneenä. Viimeinkin oltiin perillä! Huristelimme tasaista vauhtia Rinnsteinin tallin pihaan jossa vastaamme käveli ruskeahiuksinen nainen. Parkeerasimme auton hienosti keskelle tallipihaa ja isän sammuttaessa auton moottorin, nousimme tervehtimään Emmaa, tallinomistajaa. Hän oli lupautunut tulemaan meitä vastaan ja kertomaan vähän enemmän tallista ja muusta sellaisesta sekä esittelemään meille myös paikkoja. Sitä ennen otimme kuitenkin Kepen ulos trailerista, kun sillä näytti olevan niin hirmuinen kiire pois sieltä. Ori tanssahteli komeasti auringonvalossa, kuopi, pärski ja hirnui. Se oli ihan hämillään, mutta samalla niin utelias ja kiinnostunut uudesta ympäristöstä, ettei se malttanut pysyä yhtään aloillaan. Minun pidellessä Kepeä aloillaan, äiti nappasi orilta kaikenmaailman varusteet pois, jonka jälkeen lähdettiin kohti aittaa. Aitan tarhassa seisoskeli kolme hevosta, jotka Kepe näki jo kaukaa. Ori alkoi tanssahdella malttamattomana, joten minun piti pistää kaikkeni peliin, että sain pidettyä sen hanskassa. Alku meni hyvin, mutta pian aloin jo tuntea, miten voimani alkoivat pikku hiljaa ehtyä ja kädetkin alkoivat huutaa hallelujaa, kunnes saavuttiin viimeinkin tarhalle. Samontein tarhan portilla oli kolme nelijalkaista ihmettelemässä uutta tulokasta. Hevoset haistelivat aidan lävitse toisiaan ja siinä mokomat mulkoilivat ihmeissään Kepeä, niin kummallinen kuin tuo marwariori olikaan niiden mielestä. Lopulta päästin Kepen tarhaan, jossa tuo pieni hevoslauma sai alkaa tekemään lähempää tuttavuutta toistensa kanssa. Pari kiljaisua, hampaiden vilauttelua, luimistelua ja potkua ilmaan, jonka jälkeen nelikko tallusteli hyvässä sovussa heinän äärelle syömään. Siellä ilmaantui vielä pientä luimistelua ja näykkimistä, mutta muuten nelikko näytti tulevan keskenään hyvin toimeen. "Jaaha, niistähän tuli jo hetkessä kavereita", ihmettelin ja katsahdin toisia. "Enpä olisi uskonut, että Kepe hyväksytään noinkin nopeasti ja helposti uudeksi laumanjäseneksi", äiti mutisi ihmeissään. "Saattaa olla, että siellä tulee vielä laumahiearkian selvittelyä, mutta ihmeen hyvin kyllä meni", Emma sanoi samalla, kun hän tarkkaili hevosia. "Kepe ei oikeastaan machoile paljon yhtään muille hevosille, joten onkohan syy sitten siinä?", mietin. "Saattaa olla tai sitten ei, ehkä ori herätti muissa vähän kummaksuntaa", Emma virnisti. "Niin, eihän täällä varmaan kovin montaa marwarinhevosta näy, onhan ne vähän erikoisen näköisiäkin", naurahdin huumorintajuisesti. "Nyt varmaan olisi aika kantaa tavarat talliin?", isä sanoi kysyvästi. "Niin tosiaan, nekin vielä", mutisin yllättyneenä. Olin ihan unohtanut koko tavarat innostukseltani. Lopulta jätettiin hevoset keskenään ja lähdettiin tekemään pientä kierrosta tallilla, jolloin Emma kertoi kaikkea mahdollista tallista, rutiineista, säännöistä ja kaikesta muustakin. Kysymyksiä tulvi mieleeni hurjasti, joten Emma pääsi tosissaan vastailemaan minulle, äidille kuin isällekin. Kun kaikki oli selvää, niin alettiin hakea pikku hiljaa tavaroita autosta ja viemään niitä oikeille paikoilleen. Siinä meni todella kauan ennen kuin oltiin saatu kaikki kamat vietyä, purettua ja siistittyä. Mulla ainakin alkoi olemaan ihan hirmuinen nälkä. Paikkoja kolotti joka suunnalta ja väsymys painoi päälle, mutta olin silti onnellinen. Onnellinen siitä, että me päästiin tänne ja onnellinen vähän kaikesta. Käytiin kuitenkin vielä Kepen luona ja katsottiin, että kaikki oli ok. Nelikko näytti tulevan hyvin toimeen, eikä ne ainakaan meidän kesken näyttäneet toisilleen hapantanaamaa, eikä varmasti muutenkaan. Hetken aikaa siinä vain rapsuttelin Kepeä ja höpötin kaikenlaista, ennen kuin oli aika lähteä takaisin kotiin.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 5, 2016 18:25:41 GMT
Lomalla viimeinkin5. kesäkuuta 2016
Heräsin kovaan kolinaan, ihan kuin joku olisi yrittänyt murtautua ikkunan läpi huoneeseeni. Käperryin peloissani peiton suojaan ja yritin kuulostella, että mikä kumma se oli. Hetken päästä tuuli kolisteli kattoa ja kolina vain yltyi entisestään. Sitten minulla välähti ja uskaltauduin tähystämään ikkunan suuntaan, mutta en nähnyt mitään. Mietin hetken. Lopulta kuitenkin päätin nousta ylös sängystäni ja menin katsomaan, että mikä se oli. Yllätykseni huomasin, että miten rakeita satoi pitkin pihamaita ja kovan tuulen takia rakeet lentelivät myös epätavallisen kovaa päin huoneeni ikkunaa. Naurahdin, mitä oikein olin kuvitellut ja miten minusta oli tullut tämmöinen jänishousu? Mutta samalla myös mietin, että miten ihmeessä keskellä kesää sataa rakeita.
Katsoin huoneeni seinällä olevaa vaaleanharmaata kelloa, jonka viisarit näyttivät sen olevan hieman yli aamu viisi. Minua ei väsyttänyt äsköisen jälkeen enää lainkaan, joten istahdin valkoisen kannettavan tietokoneeni eteen ja avasin sen. Kerrankin minulla oli aikaa surffailla ihan huvin vuoksi netissä. Tietokoneen ääressä ajantajuni katosi kokonaan ja kun katsoin kelloa uudelleen, se oli parinkymmentä minuuttia yli kuuden. Alakerrastakin alkoi kuulua kolinaa, joten sammutin koneen, puin vaatteet päälle, laitoin hiukset kiinni ja menin alakertaan, jossa vastaan tuli saksanpaimenkoira uros Cefi. Rapsuttelin koiraa hetken, jonka jälkeen siirryin keittiöön.
"Huomenta", isä sanoi samalla, kun nosti kahvimukin huulilleen ja siemaisia kuumaa kahvia. "Huomenta", vastasin hymyillen ja otin mukin kaapista. "Nukkuuko äiti ja Eemil vielä?", kysyin samalla, kun kaadoin mukiini reilusti kahvia. "Nukkuu, äidilläsi on tänään vapaata", isä tokasi ja käänsi sanomalehden sivua. "Ahaa, monelta menet töihin?", kysyin. "Kohta puoliin, kuinka niin?", isä kysyi ja katsoi minua hassusti kulmiensa alta. "Mietin vaan, että olisitko voinut viedä mut tallille samalla?", sanoin kysyvästi samalla, kun kaadoin kahvin sekaan maitoa ja istuin pöydän ääreen. "Voinhan minä", isä sanoi ja jatkoi sanomalehden lukemista, juoden välillä kahvia. "Kiitos"
Hetkeä myöhemmin istuimme kummatkin autossa ja olimme matkalla kohti Rinnsteiniä, joka oli tullut yllättävän tutuksi viime viikkojen aikana. Olin käynyt joka päivä tallilla, mutta en ollut ratsastanut Kepellä vielä kertaakaan. Ori tuntui olevan niin villillä päällä, että ajattelin odottaa lomaa, jolloin pääsisin ratsastamaan Kepen ihan kunnolla ja ajan kanssa, enkä hutiloiden. Mua jännitti. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi noussut Kepen selkään. Nyt tekisin sen ensimmäistä kertaa Rinnsteinissä, joka teki asiasta vielä jännittävämpää.
Saavuimme parinkymmenen minuutin jälkeen Rinnsteinin tallin pihaan. Kiitin isää kyydistä ja nousin ulos autosta. Ulkona tuuli todella paljon ja ilma oli viileä. Huomasin myös, että taivaalta lähestyi tallia kohti tummanharmaita pilviä. Kohta alkaisi sataa, mutta uskoin kerkeäväni ratsastaa Kepen ennen sadetta, olihan pilvet kuitenkin vielä melko kaukana. Lopulta lähdin kävelemään talliin, josta nappasin mukaani Kepen riimun ja riimunarun. Sitten lähdinkin harppomaan kohti aittaa. Matkalla törmäsin suomenhevosruunaan Riemuun ja hänen omistajaansa Milaan. Tervehdin kaksikkoa hymyillen ja jatkoin matkaani, kunnes saavuin aitalle. Kepe tunnisti minut heti ja tuli ravilla luokseni.
"Mitäs mun ukko, onko ollut ikävä?", lässytin Kepelle tuttuun tapaan ja avasin samalla tarhan porttia niin, että pääsin pujahtamaan tarhaan ilman, että kaikki hevoset olisivat karkuteillä. Jatkoin puhumista Kepelle ja laitoin sille riimun. Heti sen perään kaivoin taskustani namin, jonka Kepe hotkaisi hetkessä kämmeneltäni omaan kitaansa. "Ahmatti", naurahdin ja rapsutin orin silkkistä turpaa. Seuraavaksi lähdimmekin kävelemään kohti tallia.
Tallissa ei mennyt kauaa, kun olin harjannut Kepen, putsannut kaviot ja laittanut varusteet niskaan. Enää oli vain kypärän laitto omaan päänuppiin ja lähtö ulos tallista. Olin ajatellut mennä kentällä, mutta koska ulkona olikin jo alkanut sataa, niin päädyin menemään maneesiin. Sinne saavuttuani pieni hiljainen toiveeni toteutui, sillä maneesissa ei ollut ketään. Sain siis olla Kepen kanssa ihan rauhassa.
Kepe askelsi malttamattomana, polkien maneesin hiekkaa alleen. Se örisi ja viskoi päätän minkä kerkesi, niin että käsiäni alkoi särkeä. Olin onneksi ottanut liinan mukaani, sillä tiesin Kepen olevan aivan hirvittävän energinen ja sitähänä se olikin. Pistin siis Kepen kulkemaan liinassa alkuun käyntiä, joka vaihtui kuitenkin pian raviksi. Kepe ravasi liidokkain askelin, pitäen päätään korkealla ja pärskien innokkaasti. Sitten se ponkaisi mitään sanomatta pukkilaukkaan ja kiljahteli innokkaasti pukittaen. Roikuin vain mukana, yrittäen saada maata jalkojeni alle, mutta turhaan. Ja ennen kuin kerkesin tajuta, niin lensin ilman halki mahalteni, Kepen jatkaessa sinnitöntä pukkilaukkaa vain kovempaa. Hetken vain roikuin mukana, yrittäen samalla haukkoa henkeä, sillä ilmat olivat paenneet keuhkoistani. Lopulta Kepe päätti viimein rauhoittua ja jolloin pääsin kampeamaan jaloilleni. Meni hetki, ennen kuin silmissäni pyörivät tähdet lähtivät pois ja sain taas kunnolla henkeä. Luojan kiitos, etten ollut selässä. Ties mitä olisi sattunut, jos olisin lentänyt selästä alas.
Sain kuitenkin lopulta Kepen ravaamaan ja laukkaamaan kauniisti liinassa. Ori näytti rauhoittuneen sen verran, että pystyin nousemaan sen selkään. Mentiin aluksi vain maneesia ympäri, kunnes siirryttiin raviin. Kepe ravasi kauniisti kaulakaarella pärskien, minun keventäessä ravin tahtiin. Ravailtiin pitkin maneesia ja tein välillä maneesiin päätyihin suuria voltteja. Lopuksi otin Kepen kanssa laukkaa ja toistin samoja asioita. Viimeiseksi otettiin loppu ravit- ja käynnit, jonka jälkeen taputin oria kaksin käsin kaulalle ja laskeuduin alas sen selästä. Nappasin vielä ohjat pois kaulalta ja lähdettiin sitten kohti tallia.
Vesisade oli lakannut ja ilma tuntui raikkaalta. Aurinko pilkotti suurten pilvien takaa, saaden nurmen ja puiden lehdet kimmeltämään kauniisti auringonvalossa. Jossain kauempana hirnuivat hevoset ja linnut sirkuttivat äänekkäästi puiden oksilla. Sää oli mitä mahtavin vaikka ulkona olikin kylmä. Äkkiä minut valtasi lämmin tunne, tunne siitä, että tästä kesästä tulisi maailman mahtavin. En tiedä mistä tuo tunne tuli, mutta jostain kumminkin. Halasin Kepeä. Se on niin hieno hevonen vaikka yllättääkin minut enemmän tai vähemmän mukavilla kujeillaan. Se on silti maailman parhain hevonen!
Tallissa riisuin Kepeltä varusteet pois ja harjailin oria pitkään, ennen kuin olin saanut sen omasta mielestä harjattua kunnolla. Lopulta meillä oli vielä pienet rapsuttelu ja höpöttely hetket, ennen kuin päätin viedä Kepen takaisin tarhaan.
"Hei", tervehdin Milaa saapuessani aitalle. "Moi", tyttö tervehti hieman yllättyneenä. Hän oli mitä ilmeisemmin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, katsellessaan hevostaan tarhan aitaa vasten nojaillen. "Eikö oo kylmä", kysyin ja nostin huomaamattani takin kaulusta enemmän kaulani suojaksi. "No on kyllä", Mila sanoi irvistäen hullunkurisesti. "Luulisi että kesällä olisi vähän lämpimempi, mutta ei taida nyt alkukesästä olla", sanoin samalla, kun päästin Kepen tarhaan. "Niin, saisi kyllä luvan lämmetä nää ilmat", Mila sanoi ryhdistäytyen. "Niimpä! Mut hei, mä tästä taidan lähteä kohti kotia", tuumasin ja nostin Milalle kättä hyvästiksi. Tyttö nyökkäsi hymyillen.
Soitin äidilleni, että pystyisikö hän hakemaan minut tallilta. Samalla vein Kepen riimun ja riimunarun takaisin omille paikoilleen ja kävin vielä pyörähtämässä taukohuoneessa. Kävin nimittäin viemässä kypärän kaappiini. Kun avasin kaapin, niin minulle tuli ajatus siitä, että voisin jossain kohtaa siivota sen. Olin nimittäin saanut jo näin lyhyessä ajassa kaappini ihan sekaisin, kun olin vienyt sinne kaikkea turhaa tavaraa. Ehkä voisin ottaa tästä opikseni ja kantaa vähemmän turhaa roinaa matkassani. Ennen kuin suljin kaapin oven, niin katsoin kaapin ovessa olevaa kuvaa. Kuva oli otettu viime kesänä Kepestä, silloin kun tuo komea marwari ori tuli minulle. Olin tehnyt Kepelle kukkaseppeleen ja laittanut sen orin kaulaan, ennen kuin äitini otti minusta ja Kepesta kuvan. Kuvassa seisoin Kepen vierellä iloisesti hymyillen samalla, kun ori katsoi ylväänä suoraan kameraan. Ihan kuin Kepe olisi ymmärtänyt, että nyt otetaan kuva ja poseerannut sen takia kameralle. Lopulta suljin kaapin oven ja lähdin autolle, sillä äiti oli juuri laittanut viestin, että hän oli jo odottamassa minua.
// Kommentoin nyt vain tämän toisen Mutta tervetuloa teillekin talliin! Kiva saada hieman harvinaisempaakin rotua talliin. Tarinoitasi on todella kiva lukea, koska ne eivät tunnu väkisin kirjoiteltuilta! Jatka siis samaa mallia!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 10, 2016 12:55:24 GMT
Uusi tuttavuus10. kesäkuuta 2016 Minulla oli selvästikin alkanut viiraamaan päässä, koska minulla ei ollut alun perin tarkoitus hommata toista hevosta. Aloin kuitenkin lämmetä ajatukselle, josta kerroin myöhemmin vanhemmilleni. Alkuun vastaus oli tiukka ei, mutta ajan kanssa vanhemmatkin alkoivat myöntyä toisen hevosen ostoon. Haudutin nimittäin päässäni ajatusta nuorehkosta, kovemman luokan estehevosesta, jonka kanssa pääsisin kilpailemaan ja valmentautumaan tavoitteellisesti. Mitä sitten loppuksi kävikään? No menin tietenkin hommaamaan itselleni maailman säyseimmän pullaponin, jonka kanssa ei nähdä korkeintaan kuin metrin korkuisia esteitä - jos sitäkään. Kun erehdyin uteliaisuuttani katsomaan pullaponin sukua, niin koko ajatus pullaponista katosi kokonaan. Mullahan oli käsissä nyt hyväsukuinen haflingertamma, jonka suvussa on niin este-, koulu-, kenttä- ja valjakkohevosta. Olin siis super tyytyväinen vaikka vanhemmat ei hyvällä katsonut, kun mä näytin ponin kuvaa ja sanoin, että tuo käydään koeratsastamassa. Ja koeratsastuksen päätteeksi mähän halusin tuon kuvankauniin haflingertamman itselleni. Olihan se hyväsukuinen, nuori, sellanen viisvee kakara, jonka koulutus oli vielä edessäpäin, joten en mä nyt ihan hakoteillä ollut vaikka rotu onkin niin sanotusti väärä tai ainakin oli. Sitäpaitsi pääsisin kokeilemaan monipuolisesti erilaisia lajeja, sillä oltiinhan tuon ponin suvussakin kilpailtu ties missä lajeissa - hyvällä menestyksellä vieläpä!
"Arvaa hei mitä", aloitin salamyhkäisesti puhelimeen, jonka toisessa päässä oli hyvä ystäväni Ida. "Varmaan jotain super siistii, kun kuulostat tolta", Ida mietti naurahtaen. "Joo, ostettiin tossa eilen hevonen", sanoin ylpeydestä pakahtuen samalla, kun sekoittelin Kepen aamumössöä, jonka olin päättänyt laittaa itse, kun kerta olin mennyt tallille näin aikaisin. "Ostitte mitä?", Ida toisti epäuskoisen kuuloisena, ihan kuin ei olisi uskonut sanomaani todeksi. "Juu, tommonen hyväsukuinen, viisvee kakara, rodultaa haflinger ja kun haaraväliä katsoo, niin ei ainakaan oria ole nähnyt", sanoin puhelimeen hymyillen ja päätin, että mössö olisi valmis tarjottavaksi. "Ööö, missä se sun huippu estehevonen sit on?", Ida kysyi huumorintajuisesti naurahtaen, kuin ei olisi vieläkään uskonut. "Joo tota, suunnitelmiin tuli pieni muutos", sanoin ja yskähdin perään. "Tosta tulee varmasti hyvä hevonen esteille, kouluun kuin valjakkoonki asti", jatkoin. "Oho, siinäpä riittää kapasiteettiä. Mihin sä majotit sen?", Ida kysyi yllättäen. "Itseasiassa se ei ole vielä minulla vaikka kaupat onkin hierottu. Mulla kun ei oo sille vielä tallipaikkaa, niin se sai jäädä hetkeksi sinne sen entisen omistajansa hoiviin", sanoin ja lähdin viemään Kepelle aamumössöt. "Aijaa, no mä haluun nähä sen sun pullaponin jossakin elämänvaiheessa", Ida naurahti puhelimeen. "Ja haluut varmasti ratsastaakin", vinkkasin. "Joo en. Mä en oo ihan sellasia hevosihmisiä, että mä selkään asti nousisin", Ida sanoi epäröiden. "Nojaa, jäät paljosta paitsi", naurahdin. "Enpä oikeen usko", Ida vastasi.
Puhelun loputtua oli saapunut jo aitalle. Tarjosin Kepelle aamumössöt, jotka ori ahmi hetkessä parempiin suihin. Vielä lopuksi se hamusi hupparin taskuja ihan vaan siltä varalta, että sieltä sattuis joku namipala löytymään. Tällä kertaa minulla ei ollut aamumössön lisäksi mitään muuta tarjottavaa, kuin heinää, jotka kävin nakkaamassa orille hetkeä myöhemmin.
Kepellä meni yllättävän kauan aamuheinien kanssa ja Emmakin kerkesi pyörähtää aitalla antamassa hevosille ruuat. Mä vaan tuijotin tuota kippurakorvaa aitan karsinaan nojaillen, kunnes Kepe oli hamunnut viimeisetkin oljen korret, jolloin päätin hakea tallista riimun ja riimunarun. Olin päättänyt eilen, että käytäisiin tänään Kepen kanssa pienellä aamulenkillä, joten siksi olin tullut vähän aikaisemmin Rinnsteiniin. Sää ei tosin ollut mikään parhain maastoilua ajatellen, sillä ulkona satoi välillä rakeita kuin vettäkin. Päätin kuitenkin uhmata huonoa säätä, sillä tälläkin hetkellä aurinko yritti paistaa harmaiden pilvien takaa - siinä onnistumatta. Ehkä sää muuttuisi paremmaksi, ehkä.
Tallissa mua katsoi innokas hevonen - ehkä liiankin innokas, kun tallin lattia sai kyytiä Kepen kuopiessa sitä. Napakka komennus riitti, mutta siltikin ori askelsi levottomana vaikka se olikin kytketty kiinni. Samassa talliin astui litimärkä Rasmus ja hänen vieläkin märempi puokkiruunansa Bengt.
"Siellä tulee vettä ja kunnolla", Rasmus tokaisi pyyhkien sateen kastelemia kasvojaan takkinsa hihalla. "Oho, niinpä näyttää tulevan", katsoin jätkää kummissani. "Ei kyllä hetki sitten". "No nyt tulee, oikeen taivaan täydeltä", Rasmus naurahti. "Että jos oot menossa tuonne ulos, niin kannattaa laittaa sadetakkia päälle, sillä kuivana sä et tuolla sateessa pysy", jätkä sanoi ja jatkoi matkaansa kohti Bengtin karsinaa. "No ehkä me vaan ootetaan tässä hetki", tuumin ja katsoin Kepeä. "Vai mitä sanot?", kysyin orilta ja taputin sitä kaulalle.
Hetkeä myöhemmin oltiin Kepen kanssa jo tallipihalla. Mä laittelin jalustimia alas ja nousin tuon kippurakorvan selkään. Ulkona ei satanut, mutta kovasti se oli kyllä äskettäin vettä antanut, kun tallipiha oli täynnä suuria lätäköitä, joita Kepe jostain syystä kammoksui ja varoi. Nämä on näitä kuurosaiteita, niitäpä hyvinkin.
Kehotin Kepen liikkeelle ja lähdettiin lammelle päin, jossa menee kuuleman hyvä hiekkatie. Kauas en kuitenkaan uskaltanut lähteä, sillä minut tunnetaan erittäin huonoista suunnistustaidoista, joten päätin pelata varman päälle ja mennä semmoista reitiä pitkin, että osaisin tulla takaisinkin päin. Ja jos ei muuten, niin kyllähän se hevonen osaa takaisin kotiin - tai niinhän sitä väitetään. Kepe tuskin ihan heti malttaisi kääntyä takaisin tallille, niin innosta pinkeänä kuin tuo kippurakorva oli. Tuntui vähän siltä, että ratsastaisi hetkenä minä hyvänsä räjähtävällä pommilla. Ei oltu menty Kepen kanssa pitkiin aikoihin aamulenkkejä, joten ei ollut mikään ihme, että ori nyki ohjia minkä jaksoi ja otti välillä ihan kunnolla ilmaa alleen. Ajan mittaan se kuitenkin rauhoittui ja alkoi kulkemaan nätimmin mun höllätessä viimein ohjaostetta. Onneksi olin ottanut ratsastushanskat mukaan, sillä mun kädet olisi varmasti hiertynyt rikki, jos mä olisin ne jättänyt pois matkasta.
Saavuttiin oikein kivalle suoralle, jossa kehotin Kepen laukkaan. Ori reagoi hetkessä ja lähti kiitämään oikein reipasta laukkaa, niin että nuoret männyn- ja koivutaimet vilahtelivat vaan silmissäni. Mä niin rakastin vauhtia ja niin kyllä rakasti Kepekin. Yritti tuo väistellä aina eteen tulevia vesilätäköitä, mutta olin skarppina ja pistin orin menemään niiden yli. Ja yli se tosiaan menikin, hieman kompuroiden vaan.
Lopulta siirrytiin raviin ja siitä käytiin. Taputin puuskuttavaa kippurakorvaa kaulalle ja mentiin nyt rennon rempseästi eteenpäin. Tai ainakin mä olisin toivonut, että oltais menty, mutta Kepe hyppi silkasta innosta allani, eikä malttanut millään pysyä käynnissä vaan yritti siirtyä väkisin johonkin ravintapaiseen. Oli hieman vaikeuksia saada Kepe ymmärtämään, että se laukkasuora loppu siihen ja että nyt mennän ihan rauhassa. Kyllä se sitten lopulta uskoi, kun ohjasin Kepen lähimmäisen koivun luo, katsaisin siitä oksan ja vilauttelin sitä orin silmien edessä.
Lopulta käännyttiin vähän niin kuin ympäri ja lähdettiin kohti Rinnsteiniä. Mitään vaikeuksia ei ollut muistaa reittiä, joka oli todellinen ihme. Matkan aikana törmättiin kuitenkin epäonneksemme ei-niin-ihanaa-metsäneläimeen-kuin-hirveen. Kepe oli järkyttynyt, mutta niin olin kyllä minäkin, kun eteen tupsahtaa varmaan kuussataakiloinen uroshirvi, joka ei näyttänyt kovinkaan ystävälliseltä tapaukselta. Mä vähän niin ku lamaannuin, kun uroshirvi päätti tulla sarvet ojossa kohti, mutta onneksi Kepe eli sen verran vaistojensa varassa, että se pisti hanat auki ja lähti kiitolaukakaa etiäpäin, mun antaessa orin vaan mennä. Päästiin onneksi turvallisesti uroshirven ohi ja laukattiin melko pitkään, ennen kuin uskalsin pyytää Kepeä hidastamaan. Loppumatka tallille mentiin ihan rauhassa, eikä onneksi törmätty enää mihinkään eläimeen.
Rinnsteiniin saavuttua mentiin Kepen kanssa suoraan aitalle, jossa riisuin orilta kaikki varusteet pois. Tarkistin vielä Kepen koivet, ettei niihin tullut mitään hirviepisodin aikana ja päästin sen sitten lopulta tarhaamaan muiden luokse. Ens kuussa tuo kippurakorva pääsee muiden orien tapaan laitsalle kasvattamaan mahaansa. Laitumet alkaa olemaan niin täynnä mehevää ruohoa, ettei varmasti kukaan hevonen persaustakaan siirrä ruohomättäiltä vaikka pommi räjähtäisi vieressä. Kepe ainakin yrittää tilaisuuden tullen mennä vihreille ruohomättäille, eikä meinaa millään uskoa, ettei sinne mennä. Tai jos se nyt jostain syystä saa raahattua minut perässään, niin on sitä todella vaikea myös poiskin sieltä saada.
Hetken katseltuani Kepeä, sanoin sille heipat ja lähdin harppomaan painavat varusteet sylissäni kohti tallia. Sinä hetkenä alkoi taas satamaan, joten pistin juoksujalkaa ennen kuin kastuisin läpimäräksi. Viimein tallille päästyäni olin kuin uitettu koira, sillä sade oli vaan kovenenut loppua kohden. Ei auttanut muu kuin viedä varusteet niille tarkoitetulle paikalle ja soittaa jompi kumpi vanhemmistani hakemaan. Eihän mulla mitään varavaatteitakaan ollut matkassa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 14, 2016 19:18:35 GMT
Kaulanarulla ratsastusta 14. kesäkuuta 2016
Nautittiin tänään Kepen kanssa lämpimästä kesäpäivästä ja mentiin ylläripylläri kaulanarulla! // Hienoa vauhdikasta menoa!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 17, 2016 19:56:00 GMT
Kaksin aina parempi 17. kesäkuuta 2016
Mä olin maailman onnellisin hevosen omistaja, koska minulla oli nyt kaksi maailman suloisinta hevosta samalla tallilla. Mä olin kuin olinkin saanut luvan tuoda Hallan Rinnsteiniin ja nyt se möllötti tarhassa muiden hevosten kanssa.
Cefin rääkäisy havahdutti minut katsomaan koiran suuntaan. Sakemmanniuros oli tunkenut nokkansa liian lähelle sähköaitaa ja oli siitä hyvästä saanut pienoisen sähköiskun. Nyt se tuli surkeana luokseni ja asettui jalkojeni viereen makaamaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin ottanut Cefin mukaan tallille ja nyt se oli mittaillut voimiaan sähköaidan kanssa. Olisi varmaan viisainta jättää koira enskerralla kotiin, niin ei ainakaan sattuisi mitään.
Siirsin katseeni takaisin Hallaan ja kutsuin sitä tarhan portilta, jolloin tamma lähti löntystelemään luokseni. Halla hamusi heti ensi alkuun kämmeniäni herkkujen toivossa, joita minulla ei ollut. Sen sijaan, että olisin antanut tammalle herkkuja, niin kytkin sen riimunaruun kiinni, jonka jälkeen lähdettiin tallliin. Ajattelin nimittäin käydä ratsastamassa Hallalla kentällä ja katsoa, että miltä se tuntuis näin pitkän ajan jälkeen. Olinhan minä ratsastanut sillä viimeksi koeratsastuksen aikana, että aikaa oli ainakin kulunut viime ratsastuksesta.
Rinnsteiniä ympäröi totaalinen hiljaisuus, eikä tallilla oikeastaan näkynyt minun, Cefin ja hevosten lisäksi muita. En kuitenkaan piitannut siitä vaan laitoin Hallan kiinni tallikäytävälle ja kävin hakemassa tamman kamat ja harjaboxin, jonka jälkeen aloin harjaamaan Hallaa pitkin vedoin. Halla nautti hoitotoimenpiteistä täysin siemauksin ja jos se olisi voinut, niin se olis varmasti työntänyt päänsä mun syliin rapsutettavaksi. Harjauksen jälkeen sain laitettua Hallalle myös varusteetkin niskaan, jonka jälkeen siirryttiin kentälle.
Aloitettiin Hallan kanssa rennosti kiertäen kenttää pitkin ohjin. Sää oli tällä kertaa onneksi hyvä, eikä ollut kovin kuumakaan vaikka aurinko paistoi täysin siniseltä taivaalta - lukuunottamatta muutamaa hassua pilvenhattaraa, jotka liikuivat hitaasti taivaalla. Halla tuntui mukavan vetreältä ja reippaalta vaikka se olikin saanut tahatonta lomaa liikutuksesta. Eipä tuo ollut näköjään tammaa haitannut vaan päinvastoin - Halla tuntui jopa vähän paremmalta mitä koeratsastuksen aikana. Hetken päästä aloinkin jo keräilemään ohjia, jonka jälkeen siirryttiin raviin. Hallan raviin oli kyllä totuttelemista, koska se oli niin erilaista Kepen raviin verrattua. Aloin kuitenkin saada melko pian kiinni rytmistä, jolloin ratsastaminenkin tuntui paremmalta. En ollut suunnitellut mitään etukäteen, jote me vähän niin kun vaan pyörittiin Hallan kanssa kentällä ja tehtiin voltteja, kahdeksikoita ja kaikkea sellasta. Hetken päästä nostin jo laukan, johon Halla lähti reippaasti. Tamma alkoi pärskähdellä, mutta ei näyttänyt kuitenkaan väsymyksen merkkejä. Kierrettiin kenttä pari kertaa ympäri laukassa, jonka jälkeen siirryttiin käyntiin. Taputin Hallaa molemmin puolin kaulalle ja ujutin lopulta jalat pois jalustimista. Oli nimittäin loppukäyntien aika, jotka tein pitkin ohjin.
Talliin saavuttiin melko pian loppukäyntien jälkeen. Olin kerennyt jo riisua Hallan varusteet pois ja harjailin tammaa nyt huolellisesti pitkin vedoin, jotta sain irroitettua kaiken pölyn ja muun lian irti, mitä en ollut saanut pois ennen ratsastusta. Lopuksi kävin viemässä varusteet pois ja tulin takaisin porkkanan kanssa, jolle Halla jopa hörähti kerran! Naurahdin tuolle suloiselle otuksella ja tarjosin porkkanan kämmeneltäni. Lopuksi rapsutin Hallaa otsasta, jonka jälkeen vein sen takaisin tarhaan.
Ennen lähtöäni päätin käydän vilkaisemassa myös Kepeä aitalla, Cefin jolkotellessa kintereilläni. Mä olin päättänyt pitää Kepelle tänään vapaapäivän ja ajattelin, että seuraavalla kerralla hypättäin tuon kippurakorvan kanssa esteitä ihan vaan virkistyksen vuoksi. Mä en malttanut odottaa sitä päivää, koska siitä oli pitkä aika, kun oltiin viimeksi hypätty. Aitalle saavuttuani Kepe torkkui tarhan perimmällä nurkalla, eikä näyttänyt olevan edes tietoinen ympäröivästä maailmasta. Ukkeli näytti niin viattomalta ja söpöltä torkkuessaan, joten päätin hipsiä vähin äänin pois ja antaa orin nukkua ihan rauhassa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 22, 2016 20:20:46 GMT
Lumoava auringonlasku 22. kesäkuuta 2016
Katselin lumoavaa auringonlaskua samalla, kun annoin Kepen kulkea rennosti käynnissä. Olimme juuri palaamassa maastossa ja minun oli pakko hidastaa vauhtia tuon kippurakorvan kanssa, että saisin nauttia hetken aikaa illan viimeisistä auringonsäteistä, jotka alkoivat katoamaan ja haalenemaan sitä myötä, kun aurinko laski suurten kuusten taakse.
- Se sitten siitä, huokaisin ja korjasin asentoani satulassa. Aurinko oli viimein laskeutunut suurten tummien kuusten taakse, joten eipä siinä ollut enää mitään nähtävää.
Kepe vain heilautti turhautuneena päätään, jotta saisi karisteltua pienet kiusanhenget pois kimpustaan. Totta vieköön minullakin alkoi palaa käämi, kun itikoiden ininä vaan voimistui korvissani, joten kehotin Kepen raviin. Ori lähti reippaasti matkaan, eikä edes halunnut enää hidastaa vauhtiaan vaikka Rinnstein alkoi kohota näkyviin puiden lomasta. Päättäväisenä ihmisenä sain kuitenkin hidastettua Kepen käyntiin ja mentiinkin sitten loppu matka käynnissä, kunnes saavuttiin tallin pihaan.
- Kappas, morjensta! Alli heilautti minulle kättään, saapuessaan tarhoilta. - Moi, tervehdin naista hiukan jo väsyneenä. Ihmettelin itsekin hieman moista väsymystä, mutta uskoin sen johtuvan pitkästä päivästä. - Pitkä päivä? Alli kysyi, kuin lukien ajatukseni. Huomasi näköjään väsymykseni, joka alkoi painaa päälle. - Pitkä ja raskaspa hyvinkin, hymyilin tai ainakin yritin. Kepen nopea nykäisy havahdutti minut, kun ohjat meinasivat lähteä käsistäni. - Mik.. aloitin. - Kissa, Alli sanoi naurahtaen ja kutsui sitten kissaa luokseen. - Höpsö! Sehän on vain kissa, mutisin Kepelle, joka tuijotti kissaa melko järkyttyneenä. Sitten se alkoi ottaa jo tanssiaskelia, joten näin parhaaksi väistyä pelottavan kissan luolta ja lähteä aitalle.
Olin onneksi jättänyt (lue: unohtanut) harjalootan aitalle, joten minun ei tarvinnut kuin riisua Kepeltä varusteet pois ja harjata se kunnolla, jonka jälkeen ori pääsikin jo tarhaamaan muiden hevosten kanssa. Katselin Kepeä hetken aikaa, kun se otti pientä spurttia tarhassa, kunnes se tulikin yllättäen luokseni portille.
- No mitä ukko? Herkkujako olet vailla? Kysyin samalla, kun Kepe tuuppasi minua lempeästi turvallaan, hamuten samalla hiuksiani.
Aloin rapsuttelemaan oria otsasta, turvasta, korvien takaa ja kaulasta, josta tuo kippurakorva nautti erityisen paljon. Lopulta se alkoi jopa hamuamaan selkääni samalla, kun rapsutin sitä kaulasta. Taisi olla vaan rapsutuksia vailla, siltä nimittäin vahvasti näytti. Lopulta Kepe siirtyi muiden hevosten luo, jolloin lähdin harppomaan varusteiden kanssa kohtia tallia. Kun olin saanut varusteet omille paikoilleen, niin päätin käydä katsomassa vielä Hallaa tarhoilla. Siellä se oli muiden hevosten kanssa ja tapitti minua silmät suurina, kuin peläten, että nyt lähdettäisi tekemään töitä. Tamma ei siis pahemmin rapsuteltavaksi tullut vaan oli ennemminkin muiden hevosten kanssa heinäkasalla, kuin minun luona. Pitkien maanitteluiden jälkeen luovutin, sillä Halla ei persaustakaan liikauttanut, joten päätin, että ehkä minäkin lähden tästä kotiin, syömään ja nukkumaan. Niin paljon kun alkoi väsyttääkin.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 28, 2016 20:31:12 GMT
Seppeleen maastoesteratsastuskilpailut 28. kesäkuuta 2016
Avasin illan päätteeksi päiväkirjan, johon olin kirjoittanut viimeksi 22. kesäkuuta näin, jolloin kilpailimme Seppeleessä maastoesterastastuskilpailuiden merkeissä:
"Tänään oli luvassa todella jännitävä päivä, sillä olin osallistunut Kepen kanssa ensimmäistä kertaa Seppeleen maastoesteratsastuskilpailuihin. Olimme hetki sitten lastanneet Kepen traileriin, jonne ori oli astellut reippaasti ja iskenyt mukisematta kiinni heinäverkkoon. Nyt olimme matkalla äidin, pikkuveljeni Eemilin sekä hyvän ystäväni Idan kanssa kohti kisapaikkaa. Kun saavuimme pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen Seppeleeseen, niin mua jännitti yhtäkkiä ihan kauheasti. Yritin rauhoitella itseäni, mutta kun silmissäni vilisi suuri joukko ihmisiä ja hevosia, niin en osannut rauhoittua, en sitten ollenkaan. Mä vaan tuijotin silmät suurina kaikki niitä ihmisiä ja upeita lihaksikkaita hevosia, joita laitettiin kuntoon, lämmiteltiin ja verryteltiin. Ja koska mä en ollut ennen osallistunut maastoestekilpailuihin, niin mua jännitti ja pelotti yhtäaikaa. Entä jos mä mokaan? Entä jos mä tipun kaikkien edessä? Entä jos Kepe rupee hankalaksi? Entä jos mä.. Ei, ei ja vielä kerran ei. Mä en tullut tänne sen takia, että mä pelkäsin mokaavani tai tippuvani satulasta - vaan sen takia, että me saadaan Kepen kanssa uusia kokemuksia. Kokemuksia kilpailemisesta, kokemuksia maastoesteistä ja kokemuksia vähän kaikesta. Nyt se uppoutui viimein tajuntaani ja mä ryhdistäydyin, jolloin jännityskin katosi kokonaan - tai ainakin melkein kokonaan.
Äiti laittoi Kepen kuntoon sillä välin, kun mä kävin ilmoittautumassa ja tutustumassa rataan. Me mentäis Kepen kanssa aloittelijaluokka, jossa esteet on max. 60cm. Luokassa on maltillisia alashyppyjä, kahlausta ja vedestä pois- hyppyjä, joten se kuulosti minulle ja Kepelle just loistavalta, eikä parempaa olisi varmasti voinut edes toivoa. Odotin vaan innolla, että pääsisimme suorittamaan tuon kippurakorvan kanssa rataa!
Odotettiin hetken aikaa porukalla trailerin vieressä, kunnes oli aika nousta Kepen selkään ja alkaa verryttelemään kunnolla ennen kuin luokka alkaisi ja olisi meidän vuoro. Kepe tuntui todella energiseltä ja se suunnilleen vaan huitoi etusillaan ilmaa, kun ei malttanut olla aloillaan. Mä olin todella huvittunut Kepen käytöksestä, mutta joku rotihan hommassa piti olla, joten komensin oria jämäkästi. Lopulta Kepe malttoi olla huitomatta etusillaan, mutta seuraavaksi se alkoi ottamaan ihmeellisiä tanssiaskelia. Huokaisin syvään ja pyysin Kepeä liikkeelle. Oli aika siirtyä verryttelemään.
Kepe tuntui verryttelyiden aikana mukavan reippaalta, herkältä ja yhteistyöhaluiselta tapaukselta. Päästiin hyppäämään verryttelyiden aikana pari kertaa pientä tukkiestettä, jonka hyppäämisessä ei ollut ongelmaa. Pieni ongelma meillä kuitenkin oli, nimittäin Kepen turha energisyys, jonka kuitenkin uskoin häviävän tuota pikaa, kun päästäis radalle. Nyt oli kuitenkin kova työ pitää tuo kippurakorva hallinnassa ja maltillisena.
Ilmoille kaikui kuulutus, joka kuulutti, että seuraavana olisi meidän vuoro. Pieni jännityksen tunne valtasi minut hetkellisesti, mutta katosi, kun lähdimme Kepen kanssa kohti rataa. Siirryimme maastoesteradan alkuun, jolloin saatiin lupa lähteä liikkeelle. Nostin laukan ja Kepe lähti reippaasti liikkeelle. Ori painoi ihan pirullisen kovasti kädelle, mutten välittänyt siitä vaan keskityin rataan, sillä olimme matkalla kohti vesiestettä, jota ei ollut suinkaan tarkoitus vielä hypätä vaan kahlata läpi. Kepehän tunnetusti kammoksui omaa peilikuvaansa, joten ori kielsi, jolloin horjahdin kaulalle. En kuitenkaan tippunut, joten pääsin kampeamaan itseni takaisin satulaan, jonka jälkeen koitettiin uudelleen. Tällä kertaa sain Kepen kaahlaamaan veden yli ongelmitta, joten jatkettiin matkaa risuesteelle, jonka hyppäämisessä ei ollut ongelmaa. Risuesteen jälkeen tuli kaksi tukkiestettä, jonka jälkeen siirryttiin esteniitylle. Siellä vastassa oli pieni taloeste, jonka Kepe hyppäsi reippaasti ja ilman minkäänlaistakaan epäröintiä yli. Taloesteen jälkeen tehtiin loiva ympyrä oikealle, jolloin vastassa oli alamäkiesteet. Alamäkiesteet mentiin maltillisesti alas, eikä Kepe pitänyt niillä ollenkaan kiirettä. Sitten vastassa olikin jo tutut tukkiesteet, joiden jälkeen laukattiin jonkun matkaa, ennen kuin saavuttiin vesiesteelle, joka oltiin aiemmin vain kaahlattu läpi. Tällä kertaa hypättiin vedestä pois, johon sitten ratamme jo loppuikin.
Taputin Kepeä molemmin käsin kaulalle ja kiitin sitä onnesta pakahtuen. Rata oli sujunut omasta mielestäni loistavasti vaikka alussa tulikin kielto vedelle. Kepe jaksoi kuitenkin todella hyvin koko radan ajan ja kuuntelikin vaikka olikin turhan innokas. Mä olin silti niin onnellinen. Onnellinen tuosta kippurakorvasta ja onnellinen meistä."
Huokaisin syvään ja muistelin vielä kerran tuota päivää mielessäni, joka oli jäänyt muuten ihmeellisen visusti mieleen. Lopuksi käänsin päiväkirjan sivua ja aloin kirjoittamaan tämän päivän tapahtumia.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 4, 2016 18:54:07 GMT
Suuria suunnitelmia 04. heinäkuuta 2016
Istuin lämpimän auringon syleilyssä, nauttien samalla kukkien ja hevosten huumaavasta tuoksusta. Oli ehkä vähän hullua lähteä kahden hevosen kanssa kävelymatkan päässä sijaitsevalle heinäpellolle, mutta senkin arvoista. Kepe ja Halla laidunsivat rauhallisesti, hamuten suuhunsa karheaa heinää. Pienoinen tuulenvire sen sijaan piti kärpäset ja muut ötökät loitommalla, joka teki olostani vielä mukavemman. Hevostenkaan ei tarvinnut huiskia jatkuvasti hännällään vaan ne saivat keskittyä ihan rauhassa syömiseen.
Oli kulunut tovi, jos toinenkin. Silti minusta tuntui, että olisimme tulleet vasta hetki sitten pellolle. Olin ottanut Cefinkin mukaan ja tälläkin hetkellä sakemmanniuros juoksenteli ihan haltioissaan pitkin peltoa mojovan kokoinen keppi suussaan. Kepe ja Halla olivat jo tottuneet koiran hölmöilyyn, joten ne eivät edes korviaankaan lotkauttaneet vaikka Cefi saattoikin tulla pyörimään ympärille.
Kuului kavioiden kopsetta, joka kantautui korviini oikealta. Kepe ja Halla höristivät korviaan ja nostivat päänsä ylös vihreiden ruohomättäiden keskeltä, jolloin Cefikin malttoin päästää löytämästään kepistä irti ja katsoa, että kuka oli tulossa. Komensin koiran vierelle ja tiukensin kummankin hevosen riimunarun otetta ihan vaan varmuuden vuoksi. Hallan tiesin olevan kiltisti, mutta Kepestä nyt ei voinut ikinä ottaa selvää. Hetken päästä näin kahden ratsukon kulkevan ohitsemme ja tunnistin ratsastajat Heidiksi ja Helenaksi, jotka huomasivat minut pian. Tytöt nyökkäsivät tervehdykseksi, jolloin hymyilin heille kohteliaasti takaisin. Oli aika palata tallille, nyt kun kummatkin hevoset olivat nostaneet päänsä ylös ruohomättäiltä, niin mun ei tarvinnut raahata niitä perässäni, mitä olisin saanut tehdä, ellei ne olisi itse vapaaehtoisesti päitään nostaneet.
Matka tallille sujui hyvin ja Cefikin jolkotteli nyt visusti kintereillä, eikä lähtenyt kovinkaan kauas. Kepekin malttoi viimein kulkea ihan rauhassa, ilman turhaa hölmöämistä. Liekö Hallan rauhoittava olemus rauhoittaneen tuon villin orinkin?
Tallille saavuttani minun ei tarvinnut oikeastaan kuin vain päästää kumpikin hevonen laitumella, koska olihan nyt heinäkuu. Olin nimittäin heinäkuun ajaksi varannut Kepelle laidunpaikan ja Hallalle taas heinä-elokuuksi. Siellä ne saivat elää hetken vapaana muiden hevosten kanssa laiduntaen. Kepe ei kuitenkaan saanut minusta ihan täysrauhaa, sillä olin ilmoittautunut kisoihin sekä valmennuksiin. Mä haaveilen osallistumista myös matkaratsastuskisoihin, joihin osallistuttiin Kepen kanssa viimekin vuonna. 15km matka oli sujunut kevyesti ja Kepe tuntui käyvän kokoajan ylinmääräisillä kierroksilla. Ori paino ensimmäisen viiden kilometrin ajan kuolaimelle ja heti kun nähtiin muita hevosia, niin yritti päästä ohitse. Onneksi se sitten lopulta rauhoittui. Hallalle sen sijaan minulla ei ollut vielä mitään suunnitelmia. Ehkä mä saan senkin kanssa värkättyä valmennuksen ja osallistuttua kisoihin, ehkä.
Lompsin pitkin askelin kohti tallirakennusta Hallan ja Kepen riimut- ja riimunarut käsissäni, parinkymmenen itikan saartamana. Ne olivat tulleet inisemään ympärilleni kuin taikaiskusta, mikä ärsytti mua suunnattomasti. Huiskin käsilläni niin reippaasti, että näytin varmaan ihan hullulta tai vähintäänkin mielipuolelta. Onneksi kukaan ei ollut todistamassa tapahtumaa (paitsi Cefi, mutta se tosin jolkotteli omia menojaan), luojan kiitos siis sille! Lopulta pääsin itikoita pakoon talliin, jolloin kävin viemässä kummankin tavarat omille paikoille ja siirryin sitten tallin yläkertaan, jossa koomailivat parhaillaan Mila, Alli ja Julia. Moikkasin tyttöjä ja mätkähdin sohvalle heidän seurakseen.
"Sähän oot... Väsähtäneen näkönen", Julia tokaisi blondien hiustensa takaa, jotka valuivat naisen silmille. "Joo, itikkapaljous yritti syödä mut matkalla tallille", sanoin mukamas totissani samalla, kun pyyhkäisi hikistä otsaani. Tyttöjä huvitti. "Eivät tainneet onnistua siinä", Alli naurahti vitsikkäästi. "Ei onneks", tuumasin. Samalla puhelin piippasi. "Jaa, mitä, kuka..", mutisin samalla, kun kaivoin puhelinta taskustani. "Siellä on ihan varmasti joku jätkä", Mila heitti, kun hän katseli mun ilmettä - yrittäen selvästi tulkita mua jollainlailla paremmin. "Mitä!!!", huudahin niin, että koko yläkerta kaikui. Ainakin tytöt säpsähtivät ja katsoivat mun suuntaan kulmiaan nostellen. "No??", tytöt toisti melkein yhteen ääneen, mutta Milan ääni tavoitti korvani jostain syystä muita helpommin. "Ei voi olla..", katsoin puhelimen näyttöä silmät suurina, monttu auki. "No, kerro toki meillekin", tytöt huudahti jälleen ja kuorossa, joka kuulosti muuten aika hauskalta. " Mit.. Mä.. Mun", mutisin samalla, kun hämmennys muuttui suureksi iloksi, niin että hymy ylettyi ainakin korviin asti. "Mitä? Kakista jo ulos?", Julia huudahti käskevästi, ihan vaan silkasta jännityksestä. "Mulla on kolmas hevonen", huudahin viimein onnesta pakahtuen. "Marwarinhevonen, tamma..", jatkoin hymyillen samalla, kun katsoin kasvattajan lähettämää kuvaa. "Mit..?!", tytöt katso mua selvästä ihmeissään. Ne oli ihan pihalla, eivät vissiin uskoneet. "Näytä", Mila sanoi kysyvästi ja hyppeli mun vierelle. "Vau, on kyllä hieno", nainen sanoi räpyttäen silmiä ja hetkessä vieressäni seisoskeli koko konkkaronkka. Kaikki ihastelivat kuvassa olevaa marwarinhevosvarsaa.
Yläkerran ovi avautui ja huoneeseen asteli Heidi ja Helena, jotka tapittivat meidän suuntaamme kysyvästi, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään katsoakseen oven suuntaan tai edes sanoakseen mitään. Hetken he vaan tuijottivat pientä sohvalla lymyävää kasaa, kunnes.
"Mikäs juorukerho siellä on?", Heidi yskähti kysyvästi ja tuli lopulta luoksemme. "Täällä on varsa", Mila sanoi. "Emily ostaa marwarinhevosvarsan", Alli jatkoi innokkaasti. "Mun projekti", tuumasin. "Että mitä??", kaikki kääntyivät katsomaan mun suuntaan. Hups. "Tuota..", aloitin virnistäen. "Ajattelin aloittaa pienimuotoisen marwarinhevosten kasvatuksen", sanoin viimein. "Tätä varsaa mennään katsomaan jossain vaiheessa Intiaan ja tullaan sitten sen varsan kanssa sieltä takaisin tänne suomeen. Tälle varsalle on katsottu jo orikin valmiiksi", selitin. "Mut sehän on mahtavaa", Alli inostui. "Mihin majoitat sen?", Helena kysyi, kurkaten samalla mun puhelimen suuntaan. "Jäätkö vielä Rinnsteiniin?", Mila kysyi. "Voi ei, mä joudun paljastaa lisää", mutisin. Tosin mä olin jo pitkään halunnut kertoa mun pienen salaisuuden muille, joten en pistänyt kyllä pahitteeksikaan vaikka asia tulikin ilmi. Sitäpaitsi nyt oli hyvä tilaisuus kertoa muille. "Mitä salaisuuksia sulla on vielä?", Julia kysyi ja tytöt katsoivat mua tarkasti silmäillen. Naurahdin tai pikemminkin aloin räkättää kuin harakka siinä itsekseni, kunnes sain viimein koottua itseni.
Huokaisin ja keräsin hetken aikaa ajatuksiani. Mietin mistä voisin aloittaa. Ehkä mun oli parasta kertoa koko tarina. Se kuulosti ainakin hyvältä, niin tytöt olisivat perillä asioista, eikä lisäkysymyksiä tulisi. Tai jos tulisi, niin ei ainakaan paljoa. Niin ainakin toivoin.
"Tää on pitkä tarina, jaksatteko varmasti kuunnella?", kysyin ja katsoin porukkaa, joka hapuili tuoleja persauksien alle. "Joo, tottakai", tuumivat yhdessä päätään nyökytellen. "Okei, no sillon kun mä lähdin joskus vuosi sitten käymään sukulaisten luona Intiassa, niin mä päädyin vähän kiertelemään marwarinhevosia kasvattavissa siittoloissa..", aloitin. "Törmäsin siellä Intiassa ollessani pariin tosi hyvään kasvattajaan. Toiselta kasvattajalta lähti Kepe mukaan ja toisen kasvattajan kanssa puhuttiin pitkään varsasta, siis tulevasta varsasta, siis tästä varsasta, minkä kuvan näytin teille", jatkoin puhelinta heiluttaen kuin varmistaen, ettei kukaan pudonnut kärryiltä. "Mä olin nimittäin kiinnostunut siitä yhdestä orista ja halusin siitä varsan itselleni. Suunniteltiin se varsa homma läpikotaisin ja oltiin tähän asti puhuttu tosi pitkään tästä hommasta. Nyt kasvattaja ilmoitti viimeinkin tuosta toukokuussa syntyneestä varsasta", selitin hymyillen, kun ajattelin, että mikä kaunokainen siellä olikaan syntynyt. En edes kestänyt ajatusta, että se oli mun vaikka papereissa ei tosin niin vielä lukenut. Se oli kuitenkin mun ja tulee aina olemaan. "Se oli siis alustavasti sun varsa?", Mila kysyi. "Joo, mä halusin siitä yhdestä orista varsan ja se tamma millä se ori aiottiin lopulta astuttaa, niin vaikutti myös aika huikeelta", hymyilin. "Lisäksi mä kerroin varsan kasvattajalle mun suunnitelmista ja hän oli enemmän kuin innoissaan siitä, että käyttäisin varsaa sitten joskus tulevaisuudessa omiin kasvatustarkoituksiini". "Aika huikee tarina", Alli virnisti innoissaan. "Ei tää vielä tähän loppunut", mutisin salaperäisesti. "Täh??", hän katoi mua kysyvästi. "Nyt sitten äiti ja isä ovat kiinnostuneita mun ajatuksista, joten he tarjoavat apuaan. Me rakennetaan meidän tontille sellanen kiva, kuuden hevosen karsinan talli", tokaisin tytöille. "Ja aion käyttää Kepeäkin tässä tulevassa sukulinjassa mukana" "Aika makeeta! Oma talli ja omat hevoset", Mila huudahti silmät ilosta tuikkien. "Niinpä", Alli tuumi päätään nyökytellen. "Kateeksi käy", Julia jatkoi virnistellen. ja läimäytti mua rennosti olkapäälle. "Ja kyllä mä pysyn täällä Rinnsteinissä", hymyilin.
Kelloa katsoessani huomasin ajan kuluneen kuin siivilällä, joten sanoin hämmentyneille tytöille heipat ja vilistin äkkiä pois huoneesta vaikka takanani kaikui kauhea kysymystulva. Kepellä ja Hallalla oli varmasti hyvät oltavat laitumilla, joten sinne en enää lähtenyt tallustamaan vaan soitin äidin hakemaan Rinnsteinistä, koska isä oli lähtenyt taas työmatkalle. Puhelun jälkeen kutsuin pihalla loikoilevan Cefin luokseni, jonka jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun tuttu auto kaarsi Rinnsteinin tallipihalle. Yllätyksekseni takapenkillä istui poikaystäväni Noel. Hetken päästä muistinkin, että me oltiin sovittu, että nähtäisi tänään, joten menin nolona autolle. Pahus, mikä kömmähdys!
"Hei", tervehdin jätkää ja mojautin suukon hänen huulilleen samalla, kun istahdin auton takapenkille Cefin kanssa. "Kuka unohti, että meidän piti nähdä tänään, kuka?", Noel alkoi tökkiä mua leikillään kylkiin, jonka jälkeen hän kaappasi mut syliinsä ja rutisti oikeen kunnolla. "Eeen ainakaan minä", mutisin ja irtauduin jätkän otteista. Onneksi minulla oli ymmärtäväinen poikaystävä, joka ei pistänyt pahakseen kommelluksia ja unohduksiani!
|
|
|
Post by Emma on Jul 4, 2016 20:05:31 GMT
Arvontavalmennus!
Valmennus aloitettiin tänään kahdeksikolla tehden aina suunnan muuttuessa pysähdys i:n kohdalla ja siitä suoraan siirtyminen raviin. Vauhdikkaalla Kepellä ei ollut ongelmia suoraan raviin siirtymisessä, vaan Emilyä saikin enemmän muistuttamaan orin tahdin pitämisestä sopivana. Kahdeksikolla tuli myös hyvin ravattua kumpaankin suuntaan. Ravailujen jälkeen tehtiin pohkeenväistöjä käynnissä niin, että Emily ratsasti Kepen uralta kohti i:tä ja i:ssä takaisin kohti uraa. Kepellä oli kova kiire koko väistöjen kanssa, joten se lähinnä vain käveli reippaasti vinosti. Reippautta yritettiin saada pois tekemällä ennen väistöä pysähdys ja lähtemällä väistöön ikään kuin hiippaillen. Se toimikin aina aluksi, mutta heti uralle päästyä Kepe taas kiirehti. Väistöjen jälkeen tehtiin hieman laukkatyöskentelyä. Tehtävänä oli nostaa laukka pitkän sivun keskellä, tulla laukassa puolirataleikkaa, loppu pitkäsivu vasta laukkaa aina seuraavan sivun lyhyelle sivulle asti. Toinen pitkä sivu tehtiin ensin puolet käynnissä ja loput ravissa avotaivutusta, jonka jälkeen sama tehtävä toiseen suuntaan. Kepe ajatteli heti, että lävistäjällä oli tarkoitus lisätä laukkaa, joten se pidensi askeltaan huomattavasti. Käskin tulemaan saman tien uudestaan ja tekemään pidätteitä, vaikka hieman vahvemmin, jos ori ei muuten tahtonut pysyä hyppysissä. Vastalaukassa Kepellä ei sinänsä ollut mitään ongelmia, vauhtia nyt vain oli koko valmennuksen ajan liikaa, johon Emilyn olisi hyvä jatkossa keskittyä enemmän. Laukkojen jälkeen kaksikko sai tehdä loppuravit kahdeksikolla ja Kepelle annettiin hieman enemmän ohjaa. Propseja Emilylle siitä, että osasi hyvin istua tasaisesti Kepen selässä koko valmennuksen ajan, vaikka vauhtia ei puuttunutkaan! // Muistinpa tässä yhtäkkiä, että voitit ton valmennusarvonnan :'D
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 10, 2016 10:15:38 GMT
Hikiratsastusta 10. heinäkuuta 2016
Istuin lasiterassin beigellä sohvalla juoden aamukahvia rauhassa heräten. Olin ollut koko kesän niin kiireinen, etten ollut pahemmin nauttinut hyvistä ilmoista muutoin kuin tallilla. Silloin tuli nautittua myös niitä ei-niin mukavista ilmoista, kuten vesisateista, tuulisista ilmoista, ukkosesta, nihkeistä ilmoista ja muusta sellaisesta. Tällä kertaa halusin nauttia hyvästä säästä, syödä hyvän aamiaisen ja ennen kaikkea herätä rauhassa, ennen kuin lähtisin tallille.
Olin jättänyt lasiterassin oven auki, jotta ilma kiertäisi paremmin. Tunsin sen vuoksi ihollani aina välillä hennon hentoa tuulenvirettä ja aavistuksenhan ne koivun latvatkin liikkuivat. Ilma tuntui viileältä - samoin terassi varpaideni alla, mutta aurinko lämmitti jo sen verran, että viileys tuntui vain hetken iholla. Linnut visersivät kauniisti, kun taas harakat nahistelivat jostain läheisissä puissa.
Hörpin viimeisiä kahvin rippeitä mukista, kun Cefi tuli moikkaamaan mua terassille. Hymyilin höpsölle sakemmanniurokselle, joka lähti jolkottelemaan terassin oven kautta pihamaalle. Katselin Cefin temmellystä vesipisaroiden kimmeltäessä kauniisti jo pitkäksi kasvaneessa ruohikossa. Vesipisarat imeytyivät hetkessä Cefin tuuheaan turkkiin, kun koira pyöriskeli oikein antaumuksella märällä nurmella. Lopulta Noelkin päätti nostaa persauksensa ylös sängystä. Jätkän olisi joka tapauksessa pitänyt herätä tänään mun mukaan tallille, sillä luvassa oli jännittävä päivä kaikkien osalta. Hetken kolisteltuaan keittiössä, Noel istahti oman kahvimukinsa kanssa viereeni. Katselin pitkään tuo jätkän ruskeita silmiä ja hymyilin.
Me oltiin syöty Noelin kanssa aamupalaksi munaa, pekonia, paahdettua leipää sekä mehua. Tuhdin aamupalan jälkeen nappasin tallikassin olalleni, jonka jälkeen mentiin Noelin mustalle bemarille. (of course) Hetken päästä lähdettiin ajamaan kohti tallia ja noin parin kymmenen minuutin kulutta saavuttiin Rinnsteiniin. Se tunne, kun sai vetää keuhkonsa täyteen hevosentuoksuista ilmaa, oli mitä mainioin aloitus tallipäivälle - varsinkin aamuisin, kun ilma oli vielä viileä. Koin oloni heti kotoisaksi, kun taas Noel katseli epäluuloisesti ympärilleen - ajatellen varmaan, että mitä hittoa hän tekee taas täällä. Hevoset eivät ole pahemmin Noelin juttu, mutta hän on käynyt aina välillä mun mukana tallilla ja tullut hyvin juttuun Kepen ja Hallan kanssa.
Suunnattiin ensimmäisenä tallille, josta kävin hakemassa Kepen ja Hallan riimut- ja riimunarut, jonka jälkeen mentiin laitumille. Nappasin ensin Kepen mukaani, jonka jälkeen mentiin hakemaan Halla. Tamman nähdessä meidät, se tuli hetkessä ravilla luokse. Tällä kertaa Noel sai ottaa Hallan itse kiinni. Noel nappasi riimun- ja riimunarun kädestäni ja otti haparoivan askeleen tammaa kohti. Halla tuuppasi jätkää hellästi turvallaan, jolloin Noel selvästi rentoutui rapsutteli Hallaa hetken. Lopulta jätkä sai otettua tamman näppärästi kiinni, joten lähdettiin tallille.
Parinkymmenen minuutin kuluttua oltiin saatu laitettua hevoset valmiiksi. Olin aika yllättynyt siitä, että miten hyvin Noel osasi laittaa suitset, satulavyön ja kiristää vieläpä remmit oikein. Eihän jätkä ollut kovin montaa kertaa varustanut hevosta. Lopulta siirryttiin kentälle, jossa laitoin jalustimet sopivaksi Noelille ja pidin Hallaa sen aikaa kiinni, jotta jätkä pääsi nousemaan sen selkään. Kepe taas oli malttamaton kakara, joka ei pysynyt ollenkaan aloillaan vaan steppaili vaikka paikoillaan, että sai liikettä kinttuihinsa. Lopulta nousin itsekin Kepen selkään, kun Noel tunsi olevansa hyvin satulassa, eikä ongelmia kaksikolla näyttänyt olevan muutenkaan.
Kepe painoi heti hirmuisesti kädelle, eikä asettunut mitenkään päin edes alkukäyntien aikana. Yritin tehdä kaikenmaailman puolipidätteitä, pysähdyksiä, voltteja ja muuta sellaista, että saisin tuohon marwarinhevosoriin edes jotain kontaktia, kun se painoi vaan menemään. Homma meni aikalailla heti alusta penkin alle ja ensimmäiset puoltuntia oli hirveintä aikaa. Noel sen sijaan kulki rennosti köpötellen Hallan kanssa, että mua alkoi käydä jopa kateeksi se, että mä taistelin tässä tulisieluisen orin kanssa, kun taas Noel sai ottaa rennosti satulassa. Pienten ojennuksien kautta Kepe alkoi viimein tajuta, että siellä selässä istuu hentonen tyttökin, jonka kädet on jo melkein maitohapoilla.
Lopulta päätin siirtyä Kepen kanssa raviin. Marwariori nakkeli päätään kuolaimia purren ja pukitti, jolloin laitoin sen voltin kautta käyntiin. Tätä toistettiin monen monta kertaa, kunnes Kepe lopetti perseilyn ja lähti kiltisti raviin, jolloin kiitin sitä kaulalle taputtaen. Ravailtiin varmaan kuutisen kertaa kentän ympäri tehden voltteja sekä siitymisiä, jolloin Marwariori alkoi selvästi rauhoittumaan. Kepe alkoi viimeinkin kuuntelemaan mua enemmän ja asettumaan paremmin. Lisäksi se alkoi tukeutumaan enemmän kuolaimelle ja täten myös lopetti kädelle painamisen kokonaan. Mentiin edelleen ihan rauhassa pitin kenttää, Noelin seuratessa tiiviisti meidän menoa Hallan selästä. Tein aina johonkin väliin lisää voltteja ja jatkoin sitten taas matkaa pitkin kentän uraa. Kepe alkoi viimein rentoutumaan ja olemaan kuuliaisempi, joten myös kaikki avutkin alkoivat menemään läpi. Lopulta Kepe alkoi myötäämään enemmän myös niskastaan ja kantamaan itseään. Olimme viimein saavuttaneet sen, mitä olin pidemmän aikaa odottanut ja mitä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan tällä kertaa. Alku näytti niin karulta, mutta nyt marwari herra kulki kuin unelma!
Lopulta nostin laukan, eikä Kepe enää alentunut perseilemään vaan lähti ihan rauhassa, joskin vielä energisenä laukkaan. Ja koska meno tuntui tällä hetkellä parhaimmalta kuin koskaan ennen, niin lopeteltiin homma siihen. Taputin kaksin käsin Kepeä kaulalle, heitin jalustimet pois jaloista ja annoin pitkät ohjat. Ori oli hionnut ihan kiitettävästi ja se vaikutti jopa tavallista väsyneemmältä. Ihan hyvä vaan, että kaikki energia oltiin saatu siitä kerrankin pois.
- No sähän oot oikea hevoskuiskaaja, Noel naurahti mulle ihmeissään. - Enpä oikein tiedä, vastasin olkia kohautellen. Se kyllä menee hurjan kivasti, jos se vaan jaksaa keskittyä, eikä kuumu yli, mitä se alkoi tekemään ratsastuksen alussa. - Mutta toi oli huikeeta, Noel jatkoi. - No myönnetään, että tällä kertaa Kepe oli aika huikea, virnistin.
Lopulta laskeuduin alas Kepen selästä ja tyrkkäsin sen ohjat Noelin käsiin, kun jätkä oli laskeutunut turvallisesti alas Hallan selästä. Päätin nimittäin tähän samaan syssyyn ratsastaa Hallan, jotta siitä ei tulisi ihan laiskanpulskeaa vaan sen takia, ettei sitä ratsasteta kunnolla.
Minun säätäessäni jalustimia minulle sopiviksi - Noel jatkoi Kepen loppukäyntejä jalkaisin. Marwariori kulki nätisti, eikä edes yrittänyt tehdä mitään kolttosiaan. Ratsastus oli mitä ilmeisemmin kerrankin tehonnut tuohon energiseen hevoseen, kun Kepe ei jaksanut enää vouhottaa normaaliin tapaansa. Lopulta olin kavunnut Hallan selkään ja pistänyt tamman kulkemaan reippaassa käynnissä. Nyt oli nimittäin aika pistää kunnon treeni pystyyn myös Hallan kanssa. Tamma oli äärimmäisen helppo ratsastettava, eikä se tuottanut samanlaista päänvaivaa mitä Kepe - onneksi, sillä en olisi jaksanut kahta tappelevaa hevosta.
Kierrettiin kenttä pari kertaa ympäri, kunnes lähdin hakemaan vähän muotoa ja ryhtiä tuohon pullukkaan haflingertammaan. Hallaa ei tarvinnut kahta kertaa pyytää, kun se alkoi toimia halutulla tavalla. Hetken päästä siirryttiinkin jo raviin. Tehtiin ravissa hieman siirtymisiä sekä pyöräyteltiin siinä samalla kentän päätyihin voltteja. Halla tuntui mukavan herkältä niin pohkeelle kuin istunnallekin ja reagoi apuihin yllättävän nopeasti. Se kantoi itseään hyvin vaikkakin lyhyitä aikoja, sillä lihasmassaa ei ollut vielä niin paljoa, että se olisi jaksanut kantaa itseään pidempiä aikoja. Hallan takaosa työskenteli hieman laiskasti, eikä ollut niin aktiivinen kuin olin toivonut, mutta kuitenkin hyvä näin alkuun. Myös ilmavuutta toivoin olevan enemmän ja kevyempää etuosaa, sillä Halla tuntui kaatuvan jokseenkin enemmän etupainoisemmaksi ja kulkevan kuolaimen takana.
Hetken päästä otettiin vähän käyntiä, sillä Halla alkoi puuskuttamaan melkoisesti. Oltiinhan me ravailtu kuitenkin melko pitkän aikaa. Pieni välikäynti teki terää, sillä kun siirryttiin laukkaan, niin Halla tuntui vielä paremmalta kuin hetki sitten. Nyt alkoi myös etuosa kevenemään huomattavasti ja ilmavuuttakin alkoi tulemaan mukaan, eikä tamma niin sanotusti enää laahannut takasiaankaan perässään. Lisäksi Halla alkoi kulkemaan mukavan pyöreänä eteenpäin - myödäten niskastaan ja tukeutuen mukavasti kuolaimeen. Takajalat polkivat hyvin rungon alle ja takaosa alkoi työskentelemään aktiivisemmin. Lopulta siirryttiin takaisin raviin, jonka jälkeen lopeteltiin ratsastus siihen. Taputin Hallan hikistä kaulaa ja annoin sille pitkät ohjat.
- Tää oli ihan super hyvä, huudahin Noelille leveästi hymyillen. - Näytti aika hyvältä, Noel tuumi. - Se kyllä meni aika kivasti, Mila sanoi kentän laidalta. - Ai moi, millon sä siihen tulit? Katsoin naista hieman hämmentyneenä. - Äskettäin, nainen naurahti. - Mä en huomannut sua ollenkaan, virnisti.
Loppukäyntien jälkeen vietiin kummatkin hevoset talliin, jossa pestiin ne vuorotellen. Kummatkin käyttäytyvät hyvin pestäessä. Kepe oli vaan sitä mieltä, ettei siihen laiteta shampoota, mutta lopulta se nöyrtyi tahtooni ja sain pestyä sen shampoon kera. Kun kummatkin hevoset oli pesty, niin mentiin hetkeksi ulos istuskelemaan nurmelle, jolloin hevoset saivat syödä kaikessa rauhassa ruohoa. Siinä samalla ne myös kuivuivat hyvin. Kävin kuitenkin laittamassa vielä Kepen niskaan ötökkäloimen, koska se oli saanut niin ikävännäköisiä puremia laitumella ollessaan. Hoidin hetken puremia ja suihkuttelin vielä lopuksi kummatkin hevoset tököteillä, kunnes oli aika viedä ponskit laitsalle mässäilemään. Siinä sitten katseltiin niitä jonkun aikaa, ennen kuin päätettiin yhteistuumin lähteä kotiin syömään. Alkoihan tässä vähän nälkäkin jo tulla.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 15, 2016 10:53:13 GMT
Oakhillin kenttäkilpailut15. heinäkuuta 2016 Ja ensimmäinen sija! Niin hieno kippurakorva ♥
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 25, 2016 9:13:49 GMT
Möhömahaiset hevoset 25. heinäkuuta 2016
Ne oli pulskia, lihavia, heinämahaisia hevosia. Kepe nyt sentään lähtee heinäkuun lopulla pois laitumelta, mutta Halla. Se on laitsalla mässäilemässä vielä elokuun ajan! Tammalla oli jo nyt enemmän mahaa kuin Kepellä, joten en halunnut edes kuvitella, että miltä tuo haflinger näyttäisi elokuun lopuilla. Se olisi varmaan niin pullea, ettei sopisi karsinasta sisään tai ulos. Ajatuskin hirvitti. Siispä valitsin Kepen sijasta Hallan ja ajattelin, että reipas maasto voisi tehdä terää tuolle löllykälle.
Halla seisoi silmät puoliummessa tallikäytävällä, minun harjaillessani sitä pitkin vedoin. Tamma näytti hivenen uneliaalta, joka johtui varmasti vaan siitä, että se on vuorokaudenympäri laitumella. Muuten se oli oma itsensä, tosin vaan pulleampi, joka häiritsi minua. Kyykistyessäni putsaamaan tamman kavioita, mietin, että miksi olin ostanut itselleni näin helpon hevosen. Hetkessä jo ravistelin itsekseni päätä ja yritin karkottaa ajatuksen pois. Pakko mun oli myöntää, että Halla oli kyllä maailman helpoin hevonen, mutta ei siitä nyt aina saanut ratsastaessa kaikkea irti. Olinhan mä nyt vasta tässä kuussa ostanut itselleni kolmannen hevosen: kolme vuotiaan tilastohevostamman, jossa riittää kapasiteettia hyvinkin pitkälle asti. Ei mikään pieruponi sentään, jonka selässä vaan käydään ja ihastellaan, kun hevonen liikkuu niin helposti ja tekee kaiken ihan itsekseen. Joten mä pystyin pitämään Hallan, siinä ei ollut ongelmaa.
Kun olin saanut viimein Hallan valmiiksi, niin mentiin tallipihalle, jossa nousin sen selkään. Korjattuani asentoa satulassa - pyysin Hallan liikkeelle. Tamma lähti melko laiskaan käyntiin, mutta uskoin sen vetristyvän, kun päästäisi ihan kunnolla vauhtiin. Ajattelin nimittäin käydä päästelemässä enimmät höyryt pellolla.
Viime päivien aikana ilmat olivat olleet melko viileitä, mutta nyt aurinko porotti siniseltä taivaalta ja lämmintä oli reilut kaksikymmentä astetta. Kuuma siis oli, mutta onneksi olin laittanut rennot vaatteet päälle, niin en ihan hetkessä paahtuisi. Paarmoja tosin pyöri jatkuvasti ympärillä ja inhottavat itikat taas hyökkäsi kimppuumme varjoisimmissa paikoissa, jolloin päätin, että nyt saa riittää ja kehotin Hallan raviin. Jonkun aikaa paarmat sinnitteli meidän perässä, mutta katosivat lopulta jonnekin.
Halla ravaili rennon letkeästi eteenpäin. Tamma oli kyllä kaikin puolin mitä mainioin ratsu vaikka helppo olikin. Jotain siinä kuitenkin oli, että kiinnostuin siitä. Ehkä se on Hallan luonne, olemus tai joku muu, joka herätti minussa kiinnostuksen? Ken tietää.
Kun oltiin ravailtu tarpeeksi, niin siirryttiin takaisin käyntiin. Taputin puuskuttavaa tammaa kaulalle ja annoin vähän enemmän ohjaa. Oltiin menty Hallan kanssa melko pitkän matkaa, kunnes saavuttiin viimein pellolle, jossa nostin laukan. Halla lähti tällä kertaa reippaammin liikkeelle, jolloin kehotin sitä laukkaamaan lujempaa. Tamma teki työtä käskettyä ja heilautti pari kertaa persaustakin ilmaan, jonka jälkeen se pisti hanat auki ja lähti sinnittömään laukkaan. Nousin kevyeeseen istuntaan ja myötäsin ohjista samalla, kun nautin menosta. Ihmettelin vain, että miten tuosta pallerosta löytyi vielä näinkin paljon vauhtia. Aika huikeaa! Lopulta siirsin Hallan takaisin käyntiin. Laukattiin pellon halki vielä pari muutakin kertaa, kunnes alkoi jytisemään. Koin siis parhaakseni kääntyä takaisin kohti tallia, sillä en halunnut jäädä ukonilmalla keskelle metsää.
Tallissa hoidin Hallan pois ja pesin sen vielä hevosshampoon kera, kun tamma oli hionnut niin paljon. Lopulta vein sen takaisin laitumelle mässäilemään, jolloin alkoi sataa. Ukkonenkin jyrähti niin, että säpsähdin. Pari hevostakin heilauttelivat korviaan jännittyneenoloisena, mutta rauhoittuivat sitten, kun muutkin olivat rauhallisia. Minä taas juoksin ripein askelin takaisin talliin, etten kastuisi ihan kokonaan. Lopulta kun oli vienyt Hallan kamat takaisin paikalleen, niin menin rupattelemaan muiden tallilaisten kanssa taukohuoneeseen. Siellä tippui sopivasti kahvikin.
|
|